BRUCE SPRINGSTEEN: High Hopes

Arvio julkaistu Soundissa 1/2014.
Kirjoittanut: Arttu Tolonen.

Arvio

BRUCE SPRINGSTEEN
High Hopes
Columbia

High Hopes on aikamatka ja se värittää menneisyyttä. Vanhojen urotekojen kaiut kuuluvat läpi vahvasti. Levy on kasattu lainabiiseistä, matkan varrella tien varteen jääneistä äänitteistä ja muusta ylijäämätavarasta. Usein tämä edeltää uusiutumista, mutta ehkä 64-vuotiaan Springsteenin ei tarvitse sitä enää stressata.

Springsteen on maininnut Rage Against The Machinen kitaristina maineensa luoneen Tom Morellon olleen levyn muusa. Miehen kädenjälki kuuluu hyvässä ja pahassa. Morello on kitaristina ongelmallinen tapaus.

Tämä levy on paras projekti, jossa kitaristi on RATM:n jälkeen ollut mukana. Eniten Morelloa kuullaan The Ghost Of Tom Joadilla, jota Morello soitti jo RATM:n kanssa. Aavemaisesta ja akustisesta biisistä on tehty bombastinen rockturaus. Morello on joskus kuuro kontekstille ja odottaa vain saumaa vetäistä omat jipponsa. Se sauma on tämän biisin coda ja whammy-pedaalin syömä soundi alkaa pikkuhiljaa jo syödä miestä. Laulusuoritus toimii huomattavasti paremmin. Se homma kyllä toimiikin, kuten vaikka Heaven’s Wallissa.

Mutta hienoja hetkiä riittää. On tuttua ja turvallista Bossia, kelttiläispastissia, länkkärisoundtrackiltä pöllittyjä jousia ja yksi Beatlesiltä karannut, vaskilla soitettu c-osakin sekä hienoja luuppeja.

Monet vanhat kappaleet ovat aina vain tätä päivää. The Ghost Of Tom Joad on ajankohtainen niin pitkään kuin ihmisiä jää makrotalouden jyrän alle syystä tai toisesta – aivan kuten lähdeteoksena toimiva John Steinbeckin kirjakin. Myös vuonna 1991 sattuneen Amadou Diallon tapauksen, jossa New Yorkin poliisit ampuivat mustaihoisen nuoren maahanmuuttajamiehen, inspiroima American Skin (41 Shots) löytää maalinsa nykyisestä uutisvirrasta. Mustan miehen voi yhä ampua rangaistuksetta monissa osissa maailmaa.  Säe, jossa äiti neuvoo poikaansa, miten poliisien ympärillä käyttäydytään, on niin musertava ja sydämeenkäypä kuin vain Springsteen voi olla.

Eri tavalla koskettavassa The Wallissa kertoja on käymässä Vietnamin sodan muistomerkillä eikä löydä sieltä kykyä unohtaa tai antaa anteeksi ystävän turhaa kuolemaa. Teksti dokumentoi hienosti historian ”suurmiesten” jälkeä pienessä elämässä ja mumisten laulettu anteeksiantoa kaivanneen Robert McNamaran nimi korostaa päätösten tekijöiden ja niiden toimeenpanijoiden välistä kuilua. Sodan oppitunteja on monenlaisia. Biisi kertoo Brucen nuoruuden idolista The Motifsin Walter Cichonista, joka katosi Vietnamissa vuonna 1968.
Lainabiiseistä upein on levyn päättävä versio Suiciden Dream Baby Dreamistä. Springsteen on löytänyt biisin kaihoisan ja hartaan sydämen.

Levyn pahin notkahdus on Harry’s Place. Teksti kuulosta sellaiselta, jonka minä olisin voinut kirjoittaa 20-vuotiaana Tom Waits -päissäni ja musiikki kuulostaa Glenn Freyn soolosinkun b-puolelta. Maailma tarvitsee vain yhden Smuggler’s Bluesin.

Heikkouksistaan huolimatta tämä on paras Springsteen-levy pitkään aikaan – vapautunut ja pingottamaton. Tähän vaikuttaa varmasti tekotapa. Levylle tulleet uudet äänitykset on tehty kiertueen välipäivinä. Mika Waltari kirjoitti Komisario Palmut rentouttavina välitöinä ja ne rokkaavat. High Hopes on kuin Komisario Palmun erehdys. 

Lisää luettavaa