BRUCE SPRINGSTEEN: Magic

BRUCE SPRINGSTEEN
Magic
Columbia

Magic on vasta toinen Brucen ja E Street Bandin yhteinen tuotos klassisen Born In The U.S.A.:n (1984) jälkeen. Paluun ensimmäinen inkarnaatio, The Rising (2002), tuotti yhden Brucen pitkän uran hienoimmista kappaleista (Further On Up The Road), mutta muilta osin levy jäi varsin sekavaksi laulukokoelmaksi. Tämä siitäkin huolimatta, että todellisena ”Amerikan äänenä” kunnostautuneella Brucella
oli 9/11-iskujen jälkimainingeissa paljon painokasta sanottavaa. Vaikka E Street Bandin rooli jäikin The Risingilla odotettua vaisummaksi, katsoi Springsteen vanhan sotaratsun horjuvaa suoritusta läpi sormien ja kutsui sen mukaan myös Magic-levyn talkoisiin.

Parin akustisen, ja selvästi matalammalla profiililla julkaistun, levyn jälkeen Magicia on jo ehditty juhlia Brucen paluuna elinvoimaisen rockin pariin. Valitettavasti juhlat ovat pahasti ennen aikaisia, sillä Magic ei muutamia hetkiä lukuun ottamatta esittäydy erityisen rock-orientoituneena pitkäsoittona. Pikemminkin kyse on jälleen yhdestä lauluntekijä-Brucen tuotoksesta, jossa taustalla vain sattuu pumppaamaan lauma muusikoita, joiden yhdistelmää pidettiin kolmekymmentä vuotta sitten ansiostakin maailman parhaana.

Oli kyse sitten ajan armottomasta juoksusta tai silkasta laiskuudesta, mutta E Street Bandin roolin olisi tällä levyllä voinut helposti hoitaa kasvoton studio-orkesterikin. Ennen kaikkea odotin, että yhtyeen panos sovitusten ja soitannollisten ratkaisujen kanssa olisi selvemmin erottanut Magicin soolo-Brucen teoksista. Se, että Clarence Clemons tuuttaa tavaramerkikseen muodostuneet Cosby Show -saksofonit pariin kolmeen kertaan, ei vielä luo mielikuvaa mistään elämää suuremmasta. Pikemminkin Clemonsin jo liiankin tutuksi käyneet kuviot tekevät hallaa muilta osin onnistuneille kappaleille.

Magicin leimaaminen varsinaiseksi epäonnistumiseksi olisi kuitenkin epäreilua, sillä levyltä löytyy myös paljon hyvää. Avauskappale Radio Nowhere potkii särmikkäällä sykkeellä ja antaa pientä osviittaa siitä, mihin Brucen johtama E Street Band vielä vanhallakin iällä pystyy. Toinen upea esimerkki kaiken loksahtamisesta paikoilleen on rauhallisesti alkava, mutta suurin mittoihin kasvava Gypsy Biker. Tekstinsä puolesta biisin voi nähdä Brucen kumarruksena John Steinbeckin maanläheiseen suuntaan, jossa rehellisyys ja hyvät teot lopulta voittavat kaiken maailman opportunistit. Kenties tätäkin mielenkiintoisempaa on bongata Conan O’Brienin käsikassaraksi joutuneen Max Weinbergin villi tuplabasarointi kappaleen lopussa. Juuri tällaista vuorovaikutusta Brucen ja bändin välillä toivoin kuulevani enemmän.

Parhaimmillaan Magic on, kun Bruce kaivaa esiin huuliharppunsa, heittää mollisoinnun ilmoille ja latoo asiat esille ”niin kuin ne ovat”. Springsteen aloitti tämän niin sanotun ”cut the crap” -metodinsa jo myyttisiin mittoihin kasvaneella Nebraskalla (1982), ja sitä ovat onnistuneesti seuranneet The Ghost Of Tom Joad (1995) ja parin vuoden takainen Devils & Dust. On hämmästyttävää huomata, miten bändimuotoon sorvatut ja isolla volyymilla pauhaavat kappaleet jäävät näiden toteutukseltaan minimalistisempien laulujen jalkoihin. Olisikin äärimmäisen mielenkiintoista kuulla, mitä uudeksi luottotuottajaksi kohonnut Brendan O’Brien saisi aikaan vaikkapa Brucen, Weinbergin ja Gerry Tallentin muodostamalla triolla.

Magic on biisijärjestyksensä puolesta hyvin epätyypillinen albumi. Jos Radio Nowhere ja Gypsy Biker jätetään pois laskuista, löytyvät kaikki sen onnistuneimmat sävellykset levyn loppupuolelta. Nimikappaleesta alkava viiden suora antaa uskoa siihen, että Springsteenilla on musiikkimaailmalle vielä rutkasti annettavaa. Olen yllättynyt, jos Magic, Last To Die ja Devil’s Arcade eivät saa synninpäästöä pinttyneimmiltäkin varhaistuotannon faneilta, sen verran väkevästä materiaalista on kyse. Suoraan ytimiin puhaltava Devil’s Arcade muistuttaa toki melodiansa puolesta enemmän kuin paljon Levellersin (!) Edge Of The World -kappaletta, mutta sattumaahan sen täytyy olla. Bruce on siinä asemassa, että hän ei varasta, vaan häneltä varastetaan.

Levyn loppuun on bonuksena piilotettu Springsteenin vastikään menehtyneelle ystävälle omistettu Terry’s Song, jonka haikea, mutta toiveikas tunnelma välittyy ilman turhia alleviivauksiakin. Aivan kuin Springsteen olisi signeerannut teoksensa, joka puutteistaan huolimatta on aidon mestarin työtä.