BRUCE SPRINGSTEEN: Wrecking Ball

BRUCE SPRINGSTEEN
Wrecking Ball
Columbia

Amerikkalainen unelma – tuskin kukaan rockmuusikko on omistautunut yhtä suurella antaumuksella aiheen käsittelyyn kuin Bruce Springsteen. Bruce on kuvittanut tarkoilla ja arkisilla kertomuksillaan lähiöt, esikaupungit ja autiomaat kirkkaasti ja suurella sydämellä. Ollut pienten puolella.

Bruce Springsteenin kaikki 2000-luvun albumit ovat olleet kannanottoja ajankohtaisia kotimaan kriisejä kohtaan. Pomo on ottanut osaa WTC:n terrori-iskujen aiheuttamiin traumoihin, kritisoinut Yhdysvaltojen käymiä sotia, nähnyt optimismia Barack Obaman Amerikan kynnyksellä. Wrecking Ballille talouskriisin ja suurtyöttömyyden lisäämä epätasa-arvoisuus on kirvoittanut artistin kynästä pisteliästä tekstiä. Tietysti sen massiivinen areenarock promoaa myös demokraatteja tulevissa presidentinvaaleissa.  

Bruce Springsteen on siinä määrin ikonisoinut amerikkalaisuuden, että jokainen huumorin ystävä voi keksiä hänen musiikilleen omat merkityksensä. Aloituskappale We Take Care Of Our Own hyökkää päälle härkäpäisellä idioottiriffillä kuin Born In The U.S.A. konsanaan. Kertosäkeen ambivalentti ja piruileva isänmaallisuus (”We take care of our own/wherever this flag is flown”) menee suurelta osaa farkkukansaa tietysti ohi.

Tuottaja Ron Aniellon kanssa työstetyllä Wrecking Ballilla soittaa liki neljäkymmentä muusikkoa. Tuotantovetoisen levyn jokaiselle raidalle on räätälöity omanlainen, kappaleen tunnelmaa palveleva soundimaailma. Viime kesäkuussa menehtyneen saksofonisti Clarence Clemonsin viimeiset nuotit kuullaan eeppisellä nimikappaleella, joka jyrää kuin E Street Band parhaina päivinään. Tunnelmallisesti lipuvan This Depressionin huipentaa Tom Morellon tyylikäs kitarointi.

Triphop-rytmiin pohjautuva Rocky Gound muistuttaa moodiltaan 1990-luvun alun Streets Of Philalephia -hittiä ja sisältää ihan autenttiset rapit. You’ve Got It on todella tanakkaa Rolling Stones -henkistä soulia.

Kaikesta komeudesta huolimatta Wrecking Ballin musiikillinen substanssi jää saarnaamisen ja politikoinnin jalkoihin. Tuntuu, että säveltäjänä Bruce on päästänyt itsensä liian helpolla. Standardimaiset kappaleet svengaavat turhan mukavuudenhaluisesti ja turvallisesti, ja syövät uskottavuutta tekstien liki aggressiiviseksi käyvältä eetokselta. Kammottavassa irkku-renkutuksessa Death To My Hometown sovituksen ironinen nostalgia muuttuu totaaliseksi mauttomuudeksi ja kappaleessa löhötään tukevasti massaviihteen puolella.