Wilcon 2010-luvun levytykset ovat tietyistä huippuhetkistään huolimatta sisältäneet nokkamies Jeff Tweedyn maneerien kahlitsemaa, hivenen tahmeaa ja paikoin itsetarkoituksellisen vaikeaa musiikkia.
Tuplalevy Cruel Country (2022) yllätti kuitenkin positiivisesti, ja nyt vain paranee. Pääsyy Cousinin hyvyyteen on yksinkertaisesti se, että levyn biisimateriaali on kauttaaltaan laadukasta. Myös walesilaisen indie-tähti Cate Le Bonin palkkaaminen tuottajaksi lienee tuonut 29-vuotiaan yhtyeen tekemisiin raikkautta.
Wilcoa ei oikein voi ja kannata vertailla muuhun kuin itseensä. Amerikkalaisyhtyeen 13. albumi sijoittuu jonnekin Yankee Hotel Foxtrot -klassikon (2002) ja Sky Blue Skyn (2007) välimaastoon.
Tuoreen ”serkkupojan” yleisilme on lämpimän folkmainen, mutta palettia rikotaan äänivirtaan kiehtovasti upotetuilla häröilyillä, joista päävastuussa on kitaravelho Nels Cline.
Tweedy taas on saanut uutta puhtia lakonista toteavuutta karheaan pehmeyteen yhdisteleviin tulkintoihinsa. Vaivattomasti rullaavat kappaleet luovat omia pieniä maailmojaan, joissa ainakin Wilco-ihminen viihtyy. Cousinille mahtuu rakkauslauluja mutta myös vakavansorttisia äänenpainoja, kuten esimerkiksi joukkoampumisia käsittelevä Ten Dead.
Sopivan napakka levy päättyy höyhenenkevyesti rullaavaan Meant To Be -kappaleeseen, joka jättää lähes euforisen olotilan. Tällaista Wilcoa on kaivattu.
