WILCO: A Ghost Is Born

Wilcon viides albumi jatkaa loogiseen suuntaan. Yhtye on kulkenut aina vain kauemmas debyytti A.M.:n (1995) varsin punaniskaisesta, mutta herkullisilla popmelodioilla koristellusta kantrista. Eksentrisempi kakkoslevy Being There (1996) aloitti kantripopgenren rajojen koettelun, ja sitä seurannut Summerteeth (1999) hurmasi vastuttamattomilla popsävelmillään. Varsinaisen läpimurron yhtye saavutti kaksi vuotta sitten pitkän viivytyksen jälkeen julkaistulla Yankee Hotel Foxtrotilla, jossa Wilcon soundiin ilmestyi yllättäviä äänikokeiluja, vaikka albumin ansiot lepäsivät edelleen loistavien ja umpimelodisten laulujen harteilla.

A Ghost Is Bornilla laulaja-kitaristi-laulunkirjoittaja Jeff Tweedy jatkaa seikkailuja kokeellisissa äänimaisemissa, tosin maisema on aiempaa karumpi ja äänekkäämpi. Pitkäaikainen yhtyetoveri Jay Bennett on poissa joukoista ja sen sijaan edelliselläkin levyllä avustanut nykyinen Sonic Youth -jäsen Jim O'Rourke on mukana sekä tuottajana, että soittajana usealla biisillä.

Albumin pohjana ovat useimmiten yksinkertaiset, akustiset laulut, jotka kehittyvät ennen pitkää väkivaltaiseksi kitaramyrskyksi tai sulautuvat meluääniin. Useimmiten konsepti toimii loistavasti.

Levyn aloittava At Least That's What You Said lähtee käyntiin pienieleisesti pianolla ja Tweedyn ainutlaatuisen lämpimällä äänellä, mutta parin minuutin kohdalla mukaan tunkee röyhkeästi äänekäs ja terävä särökitara, jonka jokaiselle äänelle tuntuu kuitenkin olevan täysi oikeutus. Se on Wilcoa parhaimmillaan: herkkä ja kaunis, mutta samalla kiehtovan itsepäinen ja arvaamaton.

Täydellisen asun on saanut myös Wishful Thinking, jossa feedback kasvattaa tunnelmaa kuin huomaamatta. Ääniseikkailut ovat luonteva ja olennainen osa useimpia muitakin raitoja, kuten Hell Is Chrome ja Muzzle Of Bees. Kaikkia näitä biisejä yhdistää kuitenkin se, että pohjimmiltaan ne ovat loistavia popsävellyksiä.

Sitä ei puolestaan ole kymmeneen minuuttiin venytetty Spiders (Kid-smoke), jossa yhden soinnun itsepäinen junnaus ei muuta tylsää biisiä miksikään, paitsi entistä tylsemmäksi. Aivan käsittämätön on myös hauraan Less Than You Thinkin loppuun liimattu kymmenminuuttinen ambientkollaasi. Levyn päättää ensilevyjen kevytmielistä Wilcoa muistuttava, hyväntuulinen rocklaulu The Late Greats, joka ei muun levyn mietteliääseen tunnelmaan istu.

Levy on soitettu suureksi osaksi studiossa livenä, mikä välittyy ilahduttavana rentoutena. Vaikka sovitukset ovat hyvinkin kokeellisia, ne eivät yleensä tunnu kikkailuilta, vaan soittamisen ja keksimisen riemulta. Helppo levy A Ghost Is Born ei kuitenkaan ole – ensikuuntelulla se tuntui suurelta pettymykseltä. Aluksi osa sovitusratkaisuista vaikutti päälleliimatuilta ja yksinkertaiset biisit niiden alla kuin toiselta planeetalta, mutta jo muutaman pyöräytyksen jälkeen kaikki alkoi nivoutua yhteen, eikä siitä alkaneelle nousulle taida olla loppua.