Vaikka Wilco on säilyttänyt vuodesta toiseen juurevan sointinsa ja viitekehyksensä, on Jeff Tweedy kumppaneineen nivonut musiikkiinsa koko ajan vaikuttimia yhä laaja-alaisemmin ja luontevammin, eikä yhtye ole monien kollegoidensa tavoin väsynyt uuvuttavan americanan autiomaille. Välillä Wilco haluaa olla helppo ja miellyttävä, mutta kunnianhimo ja kiistaton tietotaito vievät sitä alituisesti eteenpäin uusiin kokeiluihin. Edellisellä Sky Blue Sky -levyllä (2007) yhtye vei seesteisyytensä ja herkkyytensä maksimiinsa, mutta samalla se löysi itsestään uudenlaista syvällisyyttä ja selkeyttä. Nyt Wilco summaa uransa.
Teemaan sopivassa hengessä nimetty Wilco (The Song) aloittaa The Albumin hyväntuulisella 70’s-boogiella ja hunajaisilla lauluharmonioilla. Sitä seuraavien
Deeper Down- ja One Wing -kappaleiden aikana palataan takaisin Sky Blue Skyn raukeasti polveileviin ja katkeran suloisiin tunnelmiin. Mantramaisesti junkuttavan ja roisisti kitaroilla maalailevan Bull Black Novan taustalla kummittelee vahvana Televisionin – jonka kitaristi Richard Lloyd toimi nuoren Tweedyn kitaransoitonopettajana – Marquee Moonin (1977) henki. Soolokitaristin ja yhtyeen tuoreimman jäsenen Nels Clinen lokkien lailla laulavasta soundista tulee puolestaan usein mieleen toisen Television-miehen Tom Verlainen sävykäs ja villi kitaratyöskentely. Myös muun porukan soitto on niin hallittua ja luontevaa, että biisien runsaita instrumentaalijaksoja kuuntelee mielellään.
Levyn kunnianhimoisten kappaleiden ennakkoluulottomat sovitukset tuntuvat löytävän vaivattomasti oikeat reitit. Keskivaiheilla tunnelma kevenee muutamien perinteisempien numeroiden kohdalla. Tweedyn ja kanadalaisen laululinnun Feistin duetto You And I on klassinen balladikaunokki. Tämän jälkeen seuraa muutama peruslaadukas mutta turhan tavanomainen luenta, kunnes I’ll Fightista alkava nousukiito huipentuu huikeassa Everlasting-finaalissa.
Kertomansa mukaan Tweedy halusi hyödyntää studiota instrumenttina The Albumia tehtäessä. Tähän nähden levyn sointi tuntuu yllättävän perinteiseltä ja kevyeltä, mutta muutaman kuuntelun myötä äänikuvasta alkaa havaita huikeita detaljeja, joissa riittää makua pitkään.
Wilco pitäisi kukittaa rockkulttuurissa harvinaisesta asiasta, palkitsevuudesta. Sen levyt aukeavat hitaasti, mutta ne puhuttelevat pitkään ja kypsällä tunteella, välillä järjelläkin. Toivottavasti Wilco pysyy jatkossakin Tweedyn ja hänen kanssamatkustajiensa elämäntyönä. The Album nimittäin antaa edellytyksiä uskoa siihen, että tämän huikean yhtyeen parhaat levyt voivat olla vielä tulossa.
