Huoleton kolmen tähden Wilco

Arvio julkaistu Soundissa 7/2016.
Kirjoittanut: Mikko Meriläinen.

Arvio

Wilco
Schmilco
dBpm Records

Vähän turhan kovalta albumilta ammensi Wilco kymmenennen albuminsa nimen, sillä harva Harry Nilssonin Nilsson Schmilssonille (1971) pärjää. No, kohtalaista pokkaa vaati viimevuotisen Star Wars -albuminkin nimi. Eivätkä yhtäläisyydet siihen lopu, sillä edeltäjänsä tapaan napakkaan puoleen tuntiin kellottavalla Schmilcolla Wilco jatkaa viehättävän ei-tosikkomaisella ja spontaanin tuntuisella linjalla. 12 lyhyttä raitaa, jotka kaikki kuulostavat hyvällä tavalla studioliveltä ja ensimmäisiltä otoilta. Välittömyydestä, hyväntuulisuudesta ja pienestä höpsöydestä syntyy vaikutelma, että tätä nykyä Jeff Tweedy ja Wilco ovat mentaalisesti erittäin hyvässä paikassa.

Star Warsin leppoisampana ja hiljaisempana sisaruksena näyttäytyvän Schmilcon yleisilme on riisuttu, pienieleinen ja akustinen, mutta välillä toki karataan häröilemäänkin. Mieleen nousee bändin huippuihin lukeutuva kakkosalbumi Being There (1996), tosin Schmilcolla ei tunnu olevan mitään tarvetta kammeta itseään Wilco-albumien kärkeen. Eikä Joan Cornellàn riemastuttavaan kanteen puettu Schmilco mikään kuolematon mestariteos ja yhtyeen kulmakivi olekaan, mutta onpahan vain kovin helposti rakastettava nippu pieniä kantrifolklauluja, ja sopivasti muutakin.

Ollakseen näin huolettomasti syntyneen kuuloinen, on albumin dramaturgia ihailtavan toimiva: levyn parhaat laulut ovat sen kolme ensimmäistä ja kolme viimeistä raitaa. Siinä välissä mopo ei koko ajan tahdo pysyä kaistalla, mutta sehän ei sinänsä ole huono asia.

Voiko muuten olla täydellisempää Wilco-biisin nimeä kuin Shrug And Destroy?

Lisää luettavaa