WILCO: Sky Blue Sky

Wilco on kulkenut pitkän tien A.M.-albumista (1995). Ohjelmisto oli tuolloin silkkaa alt.countrya, jota jo chicagolaiskokoonpanon edeltäjältä Uncle Tupelolta oli kuultu. Jeff Tweedyn luotsaama Wilco irtaantui kuitenkin levy levyltä juuriltaan – Summerteeth (1999) oli huima popkimara, joka ei rajoja kunnioittanut. Kehitys kulminoitui ylistettyyn Yankee Hotel Foxtrotiin (2002) ja siinä vaiheessa Wilcon ja minun tieni erosivat. En kerta kaikkiaan saanut teennäisen kokeelliseksi kokemani albumin juonesta kiinni ja koska kiinnostavasta rockista ei ole pulaa, Wilco jäi syrjään.

Entä nyt, kun bändin uutuus työnnetään korviini? Ensivaikutelma on ilahtuminen: tämähän on ymmärrettävää, viehättävää, melodista ja koskettavaakin. Tweedyn laulun toki tunnistaa, mutta muuten asialla voisi olla aivan eri yhtye kuin Yankee Hotel Foxtrotilla. Osin näin onkin, sillä ovet ovat käyneet miehistössä ja addiktion kanssa kamppaillut Tweedy on elämässään jonkinlaisessa suvantovaiheessa. Levy alkaa riveillä "kenties tänään paistaa aurinko ja pilvet väistyvät" ja se loppuu toivomukseen "olemme aina yhdessä". Demonit siis lienevät kaikonneet biisintekijän päästä.

Vaikka valtaosa levyn biiseistä on korkeintaan keskitempoisia, päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää enemmän koskettavuus kuin pliisuus. Rock-vaihdetta heitetään silmään säästeliäästi. Shake It Off ja Hate It Here ovat puolihaikeaa Stones/Faces-riffittelyä, Walkenissa ja White Lightissa väläytellään tulista slide-soittoa. Maltillisesti alkava Impossible Germany antaa sähkökitaroille kunnolla kyytiä: biisi kehittyy loppua kohti kitarakavalkadiksi, jossa soolokitara kulkee rohkeasti omilla poluillaan. Kaunis slovari Leave Me (Like You Found Me) kuuloistasi steel-kitaran myötäilemänä country-balladilta, ehkä siksi se on päätetty koristella terävästi viiltävällä efektikitaralla. Sky Blue Sky -levyn voi kokea askeleena taaksepäin. Tai sitten niin kuin minä: tervetuloa takaisin, Wilco. Pitää ehkä antaa uusi mahdollisuus Yankee Hotel Foxtrotillekin.