Aluksi Cruel Country -albumin lauluja kuunnellessa ajattelin, että Wilco on palannut kotiin. Sitten tajusin olevani väärässä. Eihän yhtye ole koskaan ollut näin country! Kyseessä on siis pikemminkin oman identiteetin tietyn kaistan hyväksyminen, viimeinkin.
1990-luvun lopun Wilcossa kuului country-juonne, josta koko americana-jankutus bändin yhteydessä sai vahvaa pontta. Usein vähän turhaan. Jokaisen Gram Parsons -häivähdyksen vastavoimana oli kuitenkin aina sähkökitaroiden räyhä ja 1970-lukulaisen rähjäisen tiukka rokkigroove. Ajoin pakonomaiset taiderockpyristelyt uudella vuosituhannella veivät Wilcon todella etäälle siitä maailmasta, joka uudella albumilla soi.
Nyt yhtye on asettunut soittimineen kuistille ja antautunut maalaismusiikin rentouden ilmapiirille. Onko levyn avausnumeron nimi I Am My Mother jonkinlainen statement? Rimpuilu on ohi, olemme osa virtaa. Cruel Country kuulostaa akkujaan lataavan ja soittamisesta silkkaa nautintoa etsivän yhtyeen tekemältä musiikilta. Pakottoman yhteissoiton ja Jeff Tweedyn rauhallisen tarinankerronnan yhteisvaikutuksessa on jotakin hyvin puhuttelevaa. Näiden hetkien takia bändejä perustetaan. On niin hemmetin mahtavaa soittaa ja olla yhdessä, olla yhtä.
