2000-luvun amerikkalaisen rockin merkkipaaluihin kuuluvasta Yankee Hotel Foxtrot -albumista (2002) alkaen Wilco on tasapainoillut The Beatles -aikakauden opeista ammentavan melodisuuden, juurevan kitararockin ja kulmikkaamman taiderockhäröilyn välillä. Aina porukan seikkailut kokeellisemman rock-ilmaisun maailmaan eivät ole sujuneet ongelmitta.
Ylistävällä kritiikillä suitsutetusta Wilco-katalogista löytyy kosolti musiikkia, joka pienen välimatkan päästä kuunneltuna tuntuu lähinnä solisti Jeff Tweedyn sikiöasentoon käpertyneeltä itsetilitysprojektilta ja tuskaisen väkinäiseltä avantgardepuuhapajalta. Välillä amerikkalaisella maalaisrosolla silattu vanha Wilco on kadonnut kokonaan krautjumituksen ja Television-henkisen älykkörockin tieltä. Suutarin ei tietenkään pidä pysyä orjana lestissään, mutta totaalinen omien juurien katkaiseminen harvoin tekee yhtyeelle hyvää. Lavalla suureellisia paisutuksia ja komeita äänivyöryjä aikaansaava yhtye on vahvimmillaan silloin, kun kokeilut eivät katkaise kuuloyhteyttä orkesterin perinteikkäämpään ulottuvuuteen.
The Whole Love on onnistunut albumi, koska nyt Wilcon musiikillisen sielun kaksi elintilasta taistelevaa puolta soivat harmonisessa tasapainossa. Viehättävän usein tämä kauniisti soljuvien ajattomien arvojen ja outojen äänien välinen liitto toteutuu yksittäisten kappaleiden sisällä. Nasevasti rullaavista säkeistöistä leikataan estottomaan kitaran huudatukseen, raukeasti hiipiviä folkmaalailuja väritetään hauskasti vinksahtaneella väriskaalalla. Trippailevat soundit ja tuotannolliset venkoilut eivät kuitenkaan varasta liikaa tilaa lauluilta ja loistavalta yhtyesoitannalta.
The Whole Love -kokonaisuudella Wilco uskaltaa rokata ja samalla haastaa salakavalilla musiikillisilla kierrepalloilla. Tällä kertaa kokeellisuus ei tarkoita päin naamaa hyökkääviä sävellyksellisiä omituisuuksia, vaan pikemminkin harkiten toteutettua kerroksellisuutta ja laulujen selkeän pintarakenteen alle upotettuja haarapolkuja. Tarttuvien popmelodioiden taustalla kuullaan ajoittain hyvinkin äkkijyrkkää erikoismieskitarointia, joka ei kuitenkaan riko albumin ehjää kaarta. Tweedyn hyvinkin synkissä vesissä sukelteleva lyriikka nivoo omalta osaltaan levyn tunnelmat yhteen.
Albumin päättävä upea meditatiivinen One Sunday Morning (Song For Jane Smiley’s Boyfriend) tiivistää yksinkertaisella tavalla Wilcon vahvuudet. Yhtyeellä on käytössään valtava musiikillis-soitannollinen tulivoima, mutta se osaa käyttää sitä viisaasti.
