Tarvitseeko tarinalla olla päätepistettä? Tämä on kysymys, jonka Viive-duon debyytti pakottaa kohtaamaan. Jazzin muotokielestä ammentava Sen jälkeen kun omistautuu jamittelusessioista syntyneiden instrumentaaliteemojen hauduttamiselle ja kasvattamiselle mentaliteetilla, joka ei korosta päämäärää, vaan itse matkaa.
Helppojen huvien aikoina beckettiläinen odotusten täyttymättömyys voi olla suoranainen hyve, ja Viive onnistuukin luomaan puhallinvetoisista teemoista miellyttäviä ja meditatiivisia kudelmia – puolivillaisen kuuloisten vokaalisuoritusten vaivaamia Origoa ja päätöskappaletta lukuun ottamatta.
Huomaan silti kaipaavani tarinan päätteeksi jonkinlaista muodonmuutosta. Vaivihkaista pohjasävelen vaihtumista, lopussa leijailevaa sydäntä riipivää teemaa – jotain, joka tönäisee kuljetun matkan hienovaraisesti uuteen perspektiiviin. Jammailun jälkeen olisi ollut syytä kaivaa vielä syvemmältä löytääkseen sen todellisen tarinan, joka näillä kappaleilla on kerrottavanaan. Albumin kohokohtien, kuten peli-soundtrackien maailmasta ammentavan Mikään ei pysy paikallaan -vedon perusteella uskallan väittää, että se tulee vielä löytymään.