Toisella täyspitkällään Tampereen kimurantein yhtye Candy Cane jatkaa genre-määritelmien pakenemista entistäkin hanakammin. Tämä tuntuu olevan myös kokeneen yhtyeen missio, marginaalisuus ja uppiniskaisuuden työvoitto.
Yhtyettä tuntemattomille sanottakoon, että kvartetin musiikki on nykyisellään hieman joka suunnasta vaikutteita etsivää hc-progea Deep Turtlelle ja Mike Pattonin multiploituneen persoonan hengentuotteille ominaisella tavalla. Yhtye ei limboa sieltä, mistä aita on matalin ja siitä se myös pelin hengen mukaisesti ansaitsee pisteensä. Taiteellinen pieteettisyys kuuluu kaavioiden kanssa laadittuina kappalerakenteina, millintarkkoina sovituksina ja harkittuna tuotantona.
Jos avantgardistista kryptisyyttä pitää syvällisyyden synonyymina, ei levyä kannata missata, sillä se tarjoaa monta pähkinää purtavaksi. Lynchmainen kerronta ei ole kuitenkaan aukoton tai tuota toivottuja stimulaatioita. Liian monet levyn biisit ovat erilaisten riffien ja sovitustekniikoiden väkinäistä yhteensovittamista, jolloin lopputuloksena on synteesi, joka tunnetaan myös tekotaiteellisena paskana.