Toisen levynsä julkaissut Collarbone ei ole huono bändi. Se on kaikin puolin taidokas ryhmä, jonka identiteetti on täysin hukassa. Voisi kuvitella, että epävarmuudesta kumpuava ajattelemattomuus on synnyttänyt Pretty Dirtyn vaille hahmoa.
Albumin ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun sitä yritetään lähestyä ulkopuolelta. Tässä yhteydessä voisi luetella liian pitkän listan tyylisuuntia, joita Pretty Dirty peilaa. Viittaukset ovat niin tarkoituksenmukaisia, että mistään muusta ei saa otetta. Kappaleista jää paha maku, vaikka ne eivät paskempia olisikaan. Levy kuulostaa tuoreelta soittolistalta, jota sitovat kokonaisuudeksi triviaalit asiat paljastaen, että bändillä ei ole ollut studioon mennessä omaa ideaa.
Jos Pretty Dirty soundaisi raskaammalta, paketti voisi olla iskevämpi. Tässä vaiheessa vain Collarbone itse voi olla tyytyväinen uuteen albumiinsa, jonka suorituksellisuus jättää kuulijan kylmäksi. Tähtipölyn laskeuduttua kannattaisi järjestää suorasanainen bändipalaveri suljettujen ovien takana. Seuraavien askelten ei aina tarvitse suuntautua eteenpäin.