Rantasalmelta helsinkiläistyneen Cyklesin debyytillä on hommat isoillaan. Itse tuottamansa ja äänittämänsä levyn sointi ammentaa ylpeästi ja häpeilemättä 1980-luvun stadion-indien suuruuksien, erityisesti U2:n suunnalta. Oman persoonallisen leimansa Cyklesin sointiin tuovat twangyt, Agents-tyyliset kitarasoundit. Laulaja Ilkka
Oikarisen otteissa on tyyliin kuuluvaa kukkoilua ja röyhkeyttä.
Levyn avaava Mute Conversation poukkoilee lukuisten rytmikikkojensa myötä varsin mewmaisesti. Radiossakin soinut Blank Nation pistää mutkat suoriksi ollen varsin ajan mukainen indiehitti. Echo & The Bunnymeniin jo nimessään viittaavan Knockturnalin synteettiset sekvenssit ja jurnuttava rytmi tuovat mieleen krautrockin. Levyn suureelliset avainraidat Car Crash Daydream ja Sandcastles kuulostavat kaikessa retromaisuudessaan virkistäviltä.
Taitava yhtye onnistuu luomaan monipuolisen ja puhuttelevan puhurin, mutta melodisesti se ei jätä lähtemätöntä vaikutusta. Paikoin Cykles jumiutuu turhaan paisutteluun, eikä biisejä osata lopettaa aina ajoissa. Kenties ulkopuolisesta laaduntarkkailijasta olisi ollut sittenkin hyötyä.
Cyklesin laulaja, multi-instrumentalisti ja biisintekijä Ilkka Oikarinen kertoi Ruotsin matkaltaan kuulumisia Soundille.
Esitätte yhdeksi musiikkinne avainsanaksi rautalanka-indietä? Mitä yhteistä on rautalankamusiikilla ja indiellä?
– 1980-luvun indierockissa on mielestäni yhtymäkohtia 1960-luvun surfrockiin ja erityisesti sille ominaisiin kitarasoundeihin. Meidän musiikkiimme rautalankavaikutteet tulivat kitaristimme kautta. Hän on diggaillut pitkään surfrockia ja on kova Agents-fani. Kitaraosastolla ammennetaan myös esimerkiksi postrockbändeistä, kuten Mogwaista ja Explosions In The Skysta.
Mikä sinua viehättää mahtipontisuudessa?
– Kyllä siinä saa sanottua enemmän, kun keskittyy vähän yksinkertaisempiin juttuihin. Me tehtiin levyn biisit niiden ehdoilla. Ne muotoutuivat sellaisiksi äänittämisen myötä. Ei me kelailtu sitä, että olisimme mikään stadionluokan yhtye, vaikka soundit ovatkin isoja ja kitaroissa on kaikua.
Jos levyn avainraitoihin lukeutuvaan Car Crash Daydream -kappaleeseen tehtäisiin musiikkivideo, niin minkälainen se voisi olla?
– Itse tykkään musavideoista, jotka ovat aika utuisia tai vaikka maisemakuvauksia, eikä kerrota sen kummempaa tarinaa. Kyseiseen kappaleeseen ollaan ajateltukin videota, mutta siinä voisi ottaa sanoituksen teemaa mukaan.
Onko sinulla käsitystä siitä, miksi U2:n ja muiden 1980-luvun stadionyhtyeiden musiikkivideoissa ollaan niin usein erämaassa tai autiomaassa?
– Olen sitä itsekin välillä kelannut. Esimerkiksi U2:n The Joshua Tree sai käsittääkseni paljon vaikutteita elokuvaohjaajilta, esimerkiksi Wim Wendersiltä. Varmaankin niiden kuvakieli vaikutti siihen. Jollain tavalla sen soundin ja niiden maisemien on silloin nähty sopivan yhteen.
Mikä tarina nimeenne liittyy? Miellätkö ajan sykliseksi?
– Sellaisia ideoita siinä oli taustalla, kun me nimeä mietittiin. Me soitettiin aikaisemmin enemmänkin toistoon perustuvaa musiikkia, kraut- ja postrockia. Se musa ja tietty syklisyys sopivat hyvin yhteen. Kyllä kai esimerkiksi kaikki taidesuuntaukset menevät kaarissa ja sykleissä ja se varmaan pätee musiikkiinkin.
Teksti: SAMI NISSINEN