DARKEL: Darkel

Arvio julkaistu Soundissa 10/2006.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
Tämä syksy olisi voinut olla ilon aikaa Jean-Benoît Dunckelin ja Nicolas Godinin musiikin ystäville, vaikka Air ei uutta materiaalia julkaisekaan. Heidän tuotantolinjaltaan tippuneet levyt eivät kuitenkaan ole täysosumia tai edes lähellä.

Arvio

DARKEL
Darkel
Source

Tämä syksy olisi voinut olla ilon aikaa Jean-Benoît Dunckelin ja Nicolas Godinin musiikin ystäville, vaikka Air ei uutta materiaalia julkaisekaan. Heidän tuotantolinjaltaan tippuneet levyt eivät kuitenkaan ole täysosumia tai edes lähellä.

Jean-Benoît Dunckel on kaksikosta se enemmän indie popista intoileva ja Nicolas Godin kepeiden pianoballadien rakastaja. Darkel-levy käy Dunckelin sooloprojektista. Sen mannermaisuus ei rajoitu hassusti murtavaan englannin kieleen, sillä levyn 70-lukuisesti rönsyilevä popkäsitys ei mahdu angloamerikkalaisen musiikin tämänhetkiseen valtavirtaan.

Sexy Boyn tai Kelly Watch The Starsin tarttuvuutta ei levyllä tavoiteta, eikä oikein muitakaan Airiin assosioituvia mainetekoja. Countryyn kallistuva At The End Of The Sky ja music hallin kautta The Beatles -tunnelmiin kiepsahtava My Own Sun soivat albumin yksinäisinä ässinä. Loput levystä on perin luonteetonta lystiä, vaikka sen diskanttivoittoinen soundi kuulostaakin kivan vinksahtaneelta. Dunckelin ja Godinin yhdessä säveltämällä 5:55-levyllä panokset ovat alusta asti korkealla. Paremmin näyttelijänä tunnettu Charlotte Gainsbourg on nimittäin kansallissankari-Sergen sekä Jane Birkinin tytär. Hänen albuminsa sanoittajaksi on palkattu nykyään Pariisissa asuva Jarvis Cocker ja sen jousisovitukset on tehnyt niin Leonard Cohenin kuin Michael Jacksoninkin levyjä koristellut David Campbell, joka tunnetaan myös Beckin isänä.

Kun mukaan on kutsuttu myös afrobeatin kuninkaan Fela Kutin yhtyeessä rummuttanut Tony Allen ja koko projektin valvojaksi tuottaja Nigel Godrich, on kasassa semmoinen dream team, että ei paremmasta väliä. Voiko tällaisella ryhmällä mitenkään epäonnistua? Toki.

Airin uutena levynä 5:55-kiekko olisi ollut pettymys ja sitä se on myös Charlotte Gainsbourgin albumina. Sen yltäkylläistä, rikasta ja raikasta pianovetoista soundia on ilo ihastella, mutta muuten musiikki on katoavaista kuin Gitanesin savu. Kun Charlottekin huokailee kaikki kappaleet läpi samalla rooliäänellä, voi vain harmitella hukatun ajan ja lahjakkuuden määrää.

Onnistuneinta näissä levyissä on siis se, miltä ne kuulostavat. Se on kovin rajallinen kehu. Paljon paremmin suomalaiseen arkkitehtuuriin ja mielenlaatuun sopivaa seinäpaperia saa esimerkiksi Pihlgren ja Ritola Oy:n tehtaanmyymälästä Toijalasta.

Lisää luettavaa