Kyse ei tietenkään ole sattumasta, kun Debbie kuulostaa Blondielta pelkistetyn ensilevyn aikoihin. Outi Söderholmin harjaantumattomassa ja korostuneen hennossa lauluäänessä on samaa avoimen vetoavaa taikaa kuin alkuperäisen Deborahin topakassa mutta nuottien ulkolaitaa keinahdellen kiehnäävässä rokkilaulannassa. Myös laulajattaren runoilemat lyriikat ovat samankaltaisia välittömiä arkisia havaintoja tai pieniä rock-fantasioita. Tausta- ja stemmalaulut tuovat tulkintoihin virkeää eloa Jimmy Destrin pop-urkujen riffikiihotuksen korvaa enimmäkseen Pojat-yhtyeen Miikan ja Markon sopivan säröinen isku- ja äänimattokitarointi. Retrosoundista synttyä on myös mukana, eivätkä tarttuvan svengin ainekset muutenkaan eroa ratkaisevasti, vaikka viistä-vätkin ronskimman ramorynkytyksen suun-taan. Joey Luumäki pistäytyy varmistamassa genren aidon prestiisin Debbie ja Joey -duetossa, joka nostalgisoi CBGS’sin ohella myös Eppujen ja Pellen tekstilainoja.
Maukkainta on oman tekemisen into ja maku, joka jää puuttumaan musiikkiteollisuuden esiin seulomilta muodollisesti lahjakkailta idolimannekiineilta. Tiukalla biisisetillä rakenneltu ja revitelty Debbie on iloinen ja rohkeakin debyytti.