Asko Kauppinen totesi The Døn debyyttilevy A Mouthfulia arvioidessaan (Soundi 8/2008), että laulaja Olivia Bouyssou Merilahden suomalaisuus on The Døn mielenkiinnottomin piirre. Arvio pitää edelleen kutinsa, sillä Merilahden sukujuuriston pohtiminen ja pöyhintä on huomattavasti ikävystyttävämpää kuin suomalais-ranskalaisen kaksikon toisen levyn kuuntelu.
Both Ways Open Jaws kätkee uumeniinsa enemmän nyansseja kuin ensikosketus kenties paljastaakaan. Tyylikkäitä ja kivasti korviin tarttuvia melodioita ryyditetään ratkaisuilla, jotka viittilöivät progressiivisemman ja avarakatseisemman ilmaisun suuntaan kuin mihin indiepopin kehykset antavat perinteisesti myöten.
Perkussioratkaisut ja -ohjelmoinnit tuovat paikoin mieleen kokeellisen electronican, kun taas toisinaan kättentaputukset ja kolahdukset kuulostavat työkaluvajassa ohimennen äänitetyiltä. Iloa piisaa myös levyn rummuista, jotka on soitettu ja miksattu sopivan sotkuisiksi ja etäisiksi. Useaan otteeseen yhtye uskaltautuukin purkamaan pop-olemuksensa joksikin tyystin muuksi, freakfolkiksi tai avantpopiksi, ihan miten vain.
Sanaa ”kudelma” käytetään levykritiikeissä liiaksi, mutta The Døn kohdalla sana puoltaa paikkaansa. Yhtyeen elektronis-orgaaninen kudelma tuntuu käsityöläisten tekemältä – sellaiselta johon on upotettu iloa, näkemystä ja rakkautta.