Kristofer Domminin johtama orkesteri on ehditty sijoittaa bändikartalla Type O Negativen ja Elviksen väliin. Määritelmä jättää paljon arvailujen varaan, mutta kun yhtyeen debyytin kuulee, kuvio vaikuttaa selvältä.
Aloitusraita My Heart, Your Hands ei vielä introllaan hätkähdytä. Goottisävyinen, melko tyypillinen melodiakuvio on toki toimiva, mutta kun maestro avaa äänensä, bändi näyttää parhaimman valttinsa. Mieshän kuulostaa kuin kireällä vibraatolla varustetulta Dave Gahanilta. Lähtölaukaus alkaa paisua loppua kohti ja samalla kiinnostus kasvaa.
Domminin kappaleiden aiheet löytyvät rakkaudesta ja ihmissuhteista. Lopputulos on iloton, mutta sävyisä. Bändi maalailee tummia sävelmiä, löytää voimansa muualtakin kuin sirkkelisäröstä ja varmasi kauhistuttaa perinteiselle metallille sydämensä menettäneitä. Dommin kuulostaa paikoin kuin nykyaikaan siirretyltä 80-luvun alun postpunk-orkesterilta, josta haikean kaunis Tonight on erinomainen esimerkki. Dark Holidaylla bändi puolestaan tempoilee kuin nyrjähtänyt rockabilly-kokoonpano.
Love Is Gone tarjoilee joitakin loistavia yksittäisiä sävellyksiä, mutta kokonaisuus on hajanainen. Myöskään täyteraidoilta ei ole vältytty, mutta Domminia kannattaa seurata, jos suhtautuu metalliin avarakatseisesti.