JAY-Z: The Black Album

The Black Album -nimi on vilahdellut haastatteluissa ja huhuissa viiden, kuuden vuoden ajan. Alkuun siitä oli tulla suorasukainen street-albumi, sittemmin mietteliäs tilinpäätös. Lopputulos ei ole kumpaakaan.

Jayn musta albumi ei ole esimerkillisen jalostunut kokonaisuus. December 4th ja My 1st Song muistuttavat koskettavasti juurista, ja niiden väliin on valittu vaikuttava kirjo radiokappaleita: Rick Rubinin oivaltava 99 Problems -retro, Madonnaa muokkaava DJ Quik -kollaboraatio Justify My Thug ja kohtapuoliin debytoivan Kanye Westin Lucifer, jolla tulkitaan Max Romeon ja The Upsettersin Chase The Devil -klassikkoa. Aikansa aliarvostetuin ja luotettavin hip hop -tuottaja Quik ei esiinny suotuisassa valossa, mikä ei yllätä ottaen huomioon konseptin asettamat rajoitukset, ja Max Romeon sekä Perryn luovuutta ihastellessani mietin toistamiseen, mihin Jay olisi pystynytkään, jos hän ei olisi aina palvellut yleisöään. Miksi The Black Album on rakenteellisesti samalla tasolla kuin kaikki hänen levynsä sitten vuoden 1996?

Nämä kysymykset monien muiden muassa jäävät vaivaamaan Jayn kriittistä kuulijakuntaa, mikäli hänen viimeinen levynsä on musta. Velaksi äänitetyn Reasonable Doubt -debyytin jälkeen Jay oikaisi teknisesti ylivertaisen mutta monimutkaisen tyylinsä, joka oli hioutunut huippuunsa vuosien saatossa battleissa, cyphereissä, The Jazin ja Original Flavorin nauhoituksissa. Väitän, että samalla kärsi hänen ajatuksenjuoksunsa ja monitasoiset hahmonsa. Kenties Jay ehti jo sanoa kaiken sanottavansa. Hän ei luonut taantumuksellisia sääntöjä, mutta hän noudatti niitä kuitaten asianmukaisen korvauksen ja kyllästyi.