JUKKA TAKALO: Jukka Takalo

JUKKA TAKALO
Jukka Takalo
Poko

Jukka Takalon soolodebyytistä kirjoitettaessa on vaikea ohittaa Aknestikia – noita merten kiharapäitä. Haukiputaalaisyhtye ilahdutti popillaan läpi 90-luvun tehden kasapäin mainioita ja melankolisimmillaankin hengeltään positiivisia poplauluja. Maailma vain ei kohdellut yhtyettä oikeudenmukaisesti. Arvostus ei realisoitunut suuren yleisön suosioksi eikä varsinkaan myyntiluvuiksi. Vuoden 2001 Vedenpaisumus jäi Aknestikin jäähyväisalbumiksi. Viimeisen keikkansa bändi soitti seuraavana vuonna Raumanmeren Juhannuksessa.

Vuonna 1999 Aknestik lauloi tulevaisuuden olevan myöhemmin. Jukka Takalon kohdalla se alkoi melko pian yhtyeen lopettamisen jälkeen. Jukka Takalo on syntynyt kuluneiden kolmen ja puolen vuoden aikana hitaasti mutta varmasti. Albumin kuunneltua käy nopeasti selväksi, mistä Jukka Takalo tulee. Levylle on myös helppo ennustaa samankaltaista kohtaloa kuin mikä Aknestikia kohtasi. Takalon laulut kun ovat liian tasokkaita listapopiksi ja liian keveitä ja lämpimän ihmisläheisiä upotakseen täysiveriseen rockyleisöön.

Levyn biisit ovat usein haikean surumielisiä ja loputtoman romanttisia tarinoita rakkaudesta, kaipuusta ja luonnonläheisyyden ikiajoiksi leimaamasta nuoruudesta. Takalon epämaskuliininen ääni sopii hyvin välittämään kappaleiden antimachoisia lyriikoita. Mutta löytyykö elämää suuremmista tunteista kertoville pienille lauluille tällä kertaa kuulijoita?

Ei ikinä naimisiin ja Onnellinen talo ovat levyn ilmeisimmät hittibiisit, mutta kokonaisuuden tasalaatuisuus on sittenkin olennaisempaa. Aknestikin aikainen hilpeys ja poikamaisuus ovat ajan kypsyttäminä hiipuneet, mutta tärkeintä on, että Takalon lauluissa ihminen ei ole kadottanut itseään. Aurinko on yhä mukana muuallakin kuin Jukka Takalon käsissä tai polkupyörän tarakalla.