Monissa muissakin yhtyeissä punkrockia hienosti jyystävät jätkät jyystävät punkrockia hienosti myös tässä yhtyeessä. Kakkis tekee näistä bändeistä selkeimmin kunniaa punkin perinteelle. Ja todellakin tekee kunniaa, sillä Kakkahädän muotovaliot melodiset punkrockit ovat myös sisältövalioita. Riffit rullaavat, jollotuskertsit tarttuvat kerrasta ja rappiodepressiiviset tekstit ovat tiivistä asiaa. Soundit ovat tehokkaalla tavalla suttuiset.
Vaikka Kakkahätä-77 keskittyy tyylipuhtaasti känniseen ikävän pitoon uusien musiikillisten innovaatioiden kehittelyn sijasta, se on liian hyvä yhtye sivuutettavaksi taitavana pastissina. Se soittaa vuosikertapunkiaan astetta tulisemmin kuin esikuvansa. Täytebiisejä ei löydy, ja keskitempoisemmat vedotkaan eivät laahaa. Ei ole pykiviä reggaekokeiluja.
Huoltoasemalle unohdettu mies -levyllä masentunut näkemys ihmis- ja yhteiskunnasta tulee selväksi. Kakkahätä-77 tiivistää hardcorea edeltäneen punkin parhaita puolia sopiviksi alle kahden minuutin repäisyiksi.