Ison-Britannian ihmeellisestä valtakunnasta astuu esiin samoihin aikoihin kaksi parikymppistä nuorta naista ensilevyineen, Amy Macdonald Glasgow’sta Skotlannista ja Kate Nash Lontoosta Englannista. Amy soittaa kitaraa ja laulaa unelmistaan, filmitähdistä ja musiikin kiehtovasta maailmasta. Kate taasen istuu pianon äärellä ja lähinnä tilittää ihmissuhdesotkujaan. Suosiota on ehtinyt kasautua kummallekin lyhyestä levytysurasta huolimatta. Molemmilla on selkeästi lahjoja musiikin tekemiseen, mutta esikoislevyjä olisi voinut huoletta kypsytellä vielä tovin. Näppäriin ja tarttuviin sävellyksiin sekä oivaltaviin teksteihin on pystynyt kumpainenkin, mutta osumatarkkuus on vielä satunnaista.
Amy Macdonaldin esikoinen on turvallisen kuuloista, särmätöntä ja radioystävällistä tavaraa. Se ei kuulosta liian jännittävältä tai vieraalta kanavilla, jotka jatkuvalla syötöllä soittavat esimerkiksi Didoa tai The Corrsia. Saatekirjeen mukaan Amyn ensimmäinen levyhankinta oli Travisin The Man Who ja se onkin selkeästi viitoittanut suuntaa. Neidon lauluissa kaarrellaan pitkälti musiikkiin liittyvien asioiden ympärillä: This Is The Life, Barrowland Ballroom ja Let’s Start A Band. Ei kai vaan seuraava levy ole täynnä lauluja tien päällä olemisesta ja koti-ikävästä?
Suomiessaan varsinkin Britanniassa absurdit mittasuhteet saanutta julkkiskulttuuria Macdonald on kaikessa korniudessaan ihanan tosissaan. Jalkapalloilijoiden vaimot eivät toden totta vedä vertoja Marilynille.
Macdonaldia paljon nenäkkäämmän oloinen Kate Nash on ottanut haltuun niin suuren yleisön kuin nelivärisen NMEnkin. Vai joko ne ovat yksi ja sama asia? Muodikkaan soundin siivittämänä Nash kuvaa teksteissään arkisia asioita, välillä turhankin arkisesti. Esimerkiksi Dickhead on puuduttavaa kuunneltavaa. Muutama kirosana laulun tekstissä voi olla jännittävä juttu, jos on juuri saanut naamaan ensimmäiset finnit, mutta muuten se on usein hemmetin tylsää. Jos rakastettunsa kusipäisyyttä haluaa kuvata, voisi siihen nähdä hieman enemmän vaivaa. Ihan hienoa popmusiikkia Kate Nash silti parhaimmillaan saa aikaiseksi.
Kun Macdonaldin levyn suurin ongelma on turvallinen tasapaksuus, on se Nashilla kiusallinen epätasaisuus. Kummankin esikoinen vaikuttaa lupaavalta, mutta vielä kovin keskenkasvuiselta.