Amerikkalaisen vaihtoehtorockin kansikuvapoika ei näytä vanhentuneen sitten viime tapaamisen. Kun The Lemonheads siirtyi Car Button Cloth -albumin (1996) jälkeisen kiertueen lopuksi telakalle, uutiset kertoivat Evan Dandon olleen sekaisin huumeista ja julkisuudesta. Kurt Cobainin kuoleman jälkeen media käänsi katseensa Dandoon, mutta hän selvisi.
Jo yhtyeen ensimmäisen elinkaaren aikana The Lemonheadsin soittajat vaihtuivat yhtä ripeästi kuin toimihenkilöt Espoon Bluesin penkin takana. Tällä kertaa Evan Dando (laulu ja kitara) on palkannut komppiryhmäkseen nuoruudensuosikkinsa The Descendentsin basistin ja rumpalin. Vaikka uuden levyn tiedotteessa viitataan Buzzcocksiin ja The Jamiin, on meininki sitä samaa herttaista collegerockia ja pehmoista pop punkia kuin kymmenen vuotta sitten.
The Lemonheads -nimi tuntuu toimivan brändin tavoin. Kolme vuotta sitten Dando julkaisi omalla nimellään levyllisen folkin ja kantrin tapaista rämistelyä, mutta nyt on kunnon rockbändin vuoro. Tälläkään kertaa Dando ei ole kirjoittanut itse kaikkea, vaan apuna ovat olleet levyllä rummuttava ja sen tuottamiseen osallistunut Bill Stevenson sekä jo 90-luvulla monia The Lemonheads -valioita rustaamassa ollut Tom Morgan. Tuulahduksen vuosien takaa tuovat myös J Mascisin kaksi kireää ja holtitonta kitarasooloa.
The Lemonheads -albumin muoto on klassinen: yksitoista raitaa ja 35 minuuttia. Valitettavasti se ei rullaa eteenpäin yhtä rasvattuna kuin yhtyeen levyt parhaimmillaan. Sille ei myöskään ole siunaantunut vaikkapa Confettin tai Big Gay Heartin kaltaisia välittömästi hyräilykeskukseen kiinnittyviä takiaisia. Se jos mikä on iso puute The Lemonheadsin levyllä.
Jotkut hyväksyvät Evan Dandolta kritiikittä kaiken, ja hänen pehmeää, pikkuisen palanutta baritoniaan onkin useimmiten kiva kuunnella. The Lemonheads ei kuitenkaan yllä 90-luvulla Atlanticille levytettyjen albumien tasolle. Vanhemman biisimateriaalin paremmuuden voi todeta vaikka The Best Of The Lemonheads -kokoelman (1998) kautta.
