Levyarvio: Dead Can Dance tarkastelee monialajumalan myyttiä – Kreikkalaiseen tragediaan ei ole vertaamista

Dead Can Dance
Dionysus
PIAS

Dead Can Dancessa on jotakin bändiä suurempaa. Dionysus ei olekaan Dedareiden seitsemän piisin longari vaan kahdesta näytöksestä koostuva oratorio, jonka seitsemästä osasta jokainen raottaa monialajumala Dionysoksen (mm. viini, teatteri, hedelmällisyys, transsi) myyttiä eri kulmasta.

Vaikka kontekstina on kreikkalainen tarusto, Dead Can Dance ei tyydy doorisen skaalan pyörittelyyn matkamuistosoittimilla. Brendan Perryn hypnoottismagneettiset sävellykset etenevät yksinkertaisina kuvioina, jotka ottavat kiinni vangitsevan monotonisista rytmeistä, joiden toisteisuus luo hypnoottista tunnelmaa. Eri kulttuureista peräisin olevat kansanmusiikkisoittimet sekä fiktiivistä kieltä, rituaalimantroja ja luonnonääniä jäljittelevät lauluosuudet vaikeuttavat musiikin paikantamista. Tämä on mystistä ja ritualistista maailmanmusiikkia alueelta, joka on olemassa vain kuunteluhetkellä.

Kun kiehtovasti alkanut sävelteos lähestyy loppuaan, jotakin ratkaisevaa jää uupumaan. Oratorion toinen osa on tasaisuudessaan pettymys, etenkin kun tietää kreikkalaisen tragedian kehittyneen juuri ison D:n palvontamenoista. Katharsiskokemus ei tule, mikä aiheuttaa lähes seksuaalista turhautumista.