DEAD CAN DANCE: Anastasis

DEAD CAN DANCE
Anastasis
PIAS

Niin moni Dead Can Dancen aikalaisista on sukeltanut vuosikymmenten mittaan, että tuntuu hämmästyttävältä huomata 31 vuotta sitten uransa aloittaneen parivaljakon palaavan 16 vuotta kestäneeltä tauolta fokusoituneena ja johdonmukaisena joskin vähemmän kuin aavistuksen Spleen And Idealin (1985) vuosia intensiivisempänä. Siihen nähden, että Dead Can Dance oli 1980-luvulla Cocteau Twisin ja Bauhausin tavoin brittiläisen 4AD-yhtiön tummanpuhuvia nimikkoyhtyeitä ja yksi sen hedelmällisten alkuvuosien kokeellisten pyrkimysten korkeimmista huipuista, se on uudistunut vuosien varrella maltillisesti askel kerrallaan. Matka Spirit Chaserista (1996) Anastasis-levyyn tuntuukin vuosiaan lyhyemmältä ja on selkeä yritys saattaa yhtyeen uudet ja vanhat muodot loogiseen päätökseen.

Anastasis ei irtaudu perinnöstä vaan kasvaa Lisa Gerrardin ja Brendan Perryn tavaramerkiksi muodostuneiden rakennuspalikoiden päälle: kolkot ja kolossaaliset sävyt, joka suuntaan laajeneva puhdas tila, auki keriytyvät syntikkamatot, paljaasti kalkattavat rytmit, häpeilemättömän digitaaliset kaiut ja pohjattoman moniarvoiset kohtaukset palautuvat selkeästi Into The Labyrinthin (1993) tuolle puolen. Gerrardin oktaaveja vaeltava kontra-altto on yhä taivaallisen tuudittava instrumentti, ja syvästi murtavan Perryn lausumat mystiset kaskut herättävät edelleen maagisia mielikuvia keksittyjen maailmojen musiikista.

Polveillen ja rauhallisesti etenevänä teoksena Anastasis on kypsä ja elegantti katsaus Dead Can Dancen täysin omaehtoisesti ja -lakisesti jatkuvaan uraan ja saattaa toivon mukaan uusia sukupolvia sen ihmeellisen taikapiiriin.