Levyarvio: Dumari ei lopettanut vaan siirtyi puhdetöihin – Tuloksena irwinismiä ja kalevalaista mittaa

Tuomari Nurmio
Maailman onnellisin kansa
Vallila Music House

En oikein jaksanut uskoa taannoisiin ”Tuomari lopettaa” -uutisiin, eivätkä ne onneksi paikkaansa pitäneetkään. Nämä ovat uunituoreita lauluja. Asialla eivät ole Spuget eikä oikein siitä riisuttu Luupäät-triokaan. Kokoonpanot vaihtelevat biiseittäin. Luupäiden Miikka Paatelainen (useimmiten basistina) ja Tohtori Hillilä soittavat useimmilla, Pekka Gröhn (piano, syntikka, mellotron) yllättäen melkein kaikilla.

Levyn avaa vaikuttavasti vain Nurmion ja Gröhnin akustinen Bellman, joka cembaloineen erottuu joukosta. Ehdoton huippu on silti mukaillussa rautalankahengessä haikeasti, vaan ei kirkkain otsin vedetty nimiraita, joka käärii sattuvan paketin Suomenmaasta. Varma klassikko!

Lyhyt Rock’n’Roll ei delaa koskaan maalaa tragikoomisen, puoliräpähtävän kuvan kännirokkiurposta. Kyllä mä maailmalle velkani maksan toistaa liikaa Dumarin eväitä, vaikka taustan avantgardistisuudesta tulee pisteitä. Nakukuvakohu katselee soinnissaan itämaille. Tapsalle kalja! peilaa horjuvalla epävireisyydellään edesmenneen päähenkilönsä tajunnan tilaa. Kuningas Alkoholin diktatuuria käsitellään useammassakin biisissä, vähän hämmentävästi kahdesta vinkkelistä yhtaikaa.

Rokkaus on silti armotonta romuluisessa ugri-funkiudessaan, esimerkkinä persutähtiä ripittävä Meistä kauneimmat. Myrkky suorastaan valuu Palli-Nasse Pakanasta, joka ei ”sankariaan” imartele. Romuluuranko tilittää nyky yhteiskunnan tapaa arvioida, mitata ja pisteyttää kaiken.

Esitykset ovat kautta linjan kovia ja nimiraita totaalikilleri, mutta kokonaisuus jää vähän sillisalaattimaiseksi.

Naureskeltiin, että tehdään sitten ihan kaupallista musaa.


Mistä ja miten tämä levy käynnistyi, Hande Nurmio?

– Se alkoi ihan meidän Luupäät-triolla, joka vetää jonkinlaista ugri-bluesia, mutta sitten päähäni tuli biisejä, jotka ei niin primitiiviseen komboon istuneet. Soitin Gröhnin Pekalle, jonka kiipparijutut sitten osoittautuikin aika ratkaiseviksi. Kolme Luupäät-pohjaakin käytettiin, mutta kun päätettiin viedä hommaa enemmän irwinismiin, niin sitten lisäiltiin kakkuun kerroksia vapautuneesti. Naureskeltiin, että tehdään sitten ihan kaupallista musaa. Nimibiisi menee kalevalaisessa mitassa.

Tässä on tavallaan vähän kokoelma-albumin fiilistä, ihan kuin antaisit näytteitä urasi eri vaiheista.
– Varmaan se vähän noin onkin. Kun se kaistan vaihto vapautti tietystä genrestä, niin biisejä alkoi putkahdella niin ripeästi, että ihmettelin itsekin. Nää on korona-ajan tuotteita kaikki. Otin sen jonkinlaisena puhdetyönä, vähän niin kuin pärekorien punomisen ennen vanhaan.

Siinä on muutama aika myrkyllinen biisi. Mainitset esimerkiksi Laura Huhtasaaren nimeltä. Etkö pelkää rosikseen vetämistä?

– Sehän on pelkkää faktaa. Huhtasaari sanoi tv:ssä, ettei usko polveutuvansa eläimistä.

Alkoholi tuntuu olevan useamman biisin keskiössä. Teet liikakäytön turmiollisuuden selväksi, mutta jää tunne, että itselläsi on siihen viha/rakkaussuhde.

– (naurua) Kai sen niinkin voi sanoa. Onhan mulla ennenkin ollut tän tyyppisiä lauluja ja tää on just sitä irwinismiä, mutta vierastan kuitenkin suoria dokausbiisejä. Näissä on mielestäni vähän laajempia yhteyksiä asioihin eli suhtaudun kriittisesti.

Mitä jos käy niin kuin Hassisen Koneen Rappiolla-rallille, jota aikoinaan umpijuopot soitti aamusta iltaan räkälöissä. Siinä ihmetteli, täyttikö biisi funktionsa.
– Onhan se ikävää, jos se otetaan yllykkeenä. Mun biisit on aika raadollisia, mutta ei kaukaa haettuja. Kun viljelee sarkasmia ja ironiaa niin aina on ihmisiä, jotka ei ymmärrä tai halua ymmärtää. Minkä sille voi? Ja on siinä sekin puoli, että se jengi vetäisi sitä kaljaa niissä kuppiloissa, vaikkei se biisi soisikaan.

Teksti: Jussi Niemi