1970-luvun lopussa kävi selväksi, että taksin katolla vilkkuu yön ainoa valopilkku. Pienen kotimaamme musiikkielämä ei palannut sen jälkeen entiselleen. Valo yössä soi tällä tuplakokoelmalla ensin alkuperäisenä, näennäisen huolettomasti svengaavana single-esityksenä. Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin seuraa Hungry Tribal Marchin’ Bandin räjähtävän rähjäinen versio. Molemmat valaisevat musiikin ja sanataiteen ystävän talvi-iltoja omasta vinosta vinkkelistään. Valojen väliin mahtuvat juristin uran tärkeimmät käänteet Köyhien Ystävistä Alamaailman Vasaroihin.
Mikä sitten tekee Nurmiosta korvaamattoman? Mikä puhuttelee sekä tuhansien kapakoiden nurkkapöytyeitä että kulttuuripokaalien vartijoita? Eniten ehkä poikkeuksellisen luonteva tutun ja kummallisen liitto. Yhtäältä silkkaa bluesia, kantria, rautalankaa ja iskelmää. Toisaalta häijyä mekkalaa, outoja sanavalintoja, joista salamoi tarkkoja merkityksiä ja harkitun tulkinnanvaraisia sivumerkityksiä. Isä sytyttää Figaro-sikarin, joka säväyttää toisin kuin pelkkä sikari, kahvista ja tupakasta puhumattakaan. Siinä sivussa ”yön tummien samettien” tapaiset latteudetkin kääntyvät kätevästi ironiaksi. Tässä meillä on runous, rillumarei ja virsikirja yksissä kansissa – Blind Willie McTellin, Hank Williamsin, Bob Dylanin ja Tom Waitsin perintö suomalaisen käsitettävässä muodossa.
Laulut on valikoinut ja hyvään järjestykseen asetellut Herra Ylppö. Kaikki klassikot ovat paikallaan – monet singleversioina – eikä niitä tarvinne tässä yhteydessä kummemmin analysoida. Oudompien tapausten käsittely on mielekkäämpää. New Orleansin paraatiperinteestä ponnistavan Hungry Tribal -kakstoistikon vuoden 1992 radioäänityksistä kuullaan myös ekstaasin ja kaaoksen välillä hoippuva Huda huda. Auringon lapsi ja Hyvästi kotimaa ovat ronskeja keikkaäänityksiä Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltasta. Promosinkkuna julkaistu Arabian kuu kommentoi läntisen ja itämaisen fundamentalismin törmäystä ja Dumari tyrmää räppärit näiden omassa kotikehässä. Kumpikaan ei lukeudu Nurmion loistavimpiin helmiin, mutta silti ei tule mieleen kyseenalaistaa niiden paikkaa tässä joukossa.
Ainut varsinainen kritiikki osuu tuplan kansiteksteihin, jotka koostuvat arvostelijoiden ylistävistä lausunnoista. Ilmankin tiedämme, että Nurmio on kansallisaarre ja nykyajan etevin suomenkielinen kupletinpuhaltaja. Kunnollinen diskografia ja uraselvitys tai päähenkilön ja soittotoverien kommentit olisivat palvelleet kuulijaa paremmin.
Ehkä muutaman vuoden kuluttua neljän levyn kansion oheiskirjasessa?
