Levyarvio: F pyörittää likapyykkinsä perusteellisesti – Räppärin toinen pitkäsoitto on vahvasti tunnustuksellinen

F
Mä oon vapaa
Universal

Vuosi sitten Huvila-telttaan päättynyt Dreamgirls-spektaakkeli penetroi ”mimmiräpin” lopullisesti kotimaiseen popmusiikkiin – jo oli aikakin. Projekti keskittyi voimaannuttamiseen ja bossladyilyyn, mutta sen jälkeen tullut musiikki on tarjoillut myös kirjavampia tunnelmia.

Siinäkin mielessä F:n eli Fanni Sjöholmin kakkosalbumi Mä oon vapaa edustaa jonkinlaista ”toista lukua”. Sellaista, jota tiedotteissa kutsuvat ”omaääniseksi”. Se on Mä en oo viel tarpeeks iso -debyyttiä (2019) rutkasti pienieleisempää sängynpohjalla krapulointia. Mieleen tulevat sekä tuore Alma että depistelijä-slacker Mac Miller.

Tuotannossa on melankolista indiekitaraa ja tyhjän yksiön kuminaa. Toisaalta kertosäkeet tuovat mieleen 20 vuoden takaiset Risto Asikaisen popsoul-tuotannot – lieneekö tulokulmana sukupolvemme millennium-nostalgia. Laulaessaan Sjöholm kuulostaa ex-Gimmel Jonna Piriseltä.

Sävy on ajankuvaisen tunnustuksellinen, eli F pyörittää likapyykkinsä perinpohjaisesti, kaihtamatta myöskään niitä fiiliksiä, kun haluaisi vain nussia (Nälkä) tai toivoa exälle kaikkea huonoa (Onni potkii päähän). Bileiden sijaan levyllä tosin jäädään neljän seinän sisälle – yksin.

Kenties siksi albumi jää liiaksi lillumaan tunnelmiinsa. On sillä Sokerii ja Mä en pysy aina itteni kyydis, mutta nekin kalpenevat debyytin mainioille hiteille Vettä ja Kärpänen.