Helsinkiläinen kolmikko Lake Jons vannoo englanninkielisen indiepopin nimeen. Tyylikästä bändiä kuunnellessa on vaikea uskoa sen kotimaista alkuperää. Verrokeiksi mieleen nousevat äkkiseltään amerikkalaiset My Morning Jacket ja Band Of Horses.
Toisella albumilla yhtyeen kauniin utuisiin melodioihin on ujutettu rockin rosoisuutta ja erikoisempia elektronisia äänimaisemia. Levyn pitkähköstä kahdentoista biisin setistä I Don’t Care synapoppaa vinkeästi ja osuvasti nimetty Bad Breath sylkee ulos lempeästi rämiseviä autotallikitaroita. Kaihoisan kuulas ja läpitunkeva folklaulu sopii tyyliin kuin hansikas käteen. Laulu toimii myös tukipilarina, ohjaten ajoittain laahaavaakin musisointia eteenpäin.
Levyltä löytyy paljon hienoja aineksia ja se on tunnelmaltaan kepeä kuin maailmaa parantavan hippikeijun tanssahtelu metsän keskellä. Monen kappaleen alku antaa myös vahvan lupauksen erityisestä helmestä. Kaiken lomasta on lopulta kuitenkin hankala tavoittaa johtolankaa tai sytykettä syvempiin tuntemuksiin. Lake Jonsin uutukainen jääkin mieleen lähinnä hedelmällisinä rykäyksinä ja tuumailutuokioina.
