Karhulan metallisulattamon hekuman päivien aurinko laski jo aikapäiviä sitten, alueen mesenaatin viitan jo vuosia levättyä eräänkin kitarasankarin olkapäillä. Pinnan alla ei kuitenkaan lakannut kuplimasta. Vaikka siis rinta rinnan Omnium Gatherumin kainalossa maailmanvalloitusta harjoitelleet Manitou ja Total Devastation laskettiinkin haudan lepoon, kohtasi näiden jäsenistö paikalliskuppilan lisäksi myös treenikämpillä milloin minkäkin kokoonpanon sessioissa.
Ei ole suurentelua väittää, että vuosikymmenien valutyön ehdoton kliimaksi on Return To Voidin kolmas kokopitkä. Sen lisäksi että Infinite Silence on likimain täydellinen tribuutti Bruce Dickinsonin soolomateriaalille, jonka kappaleita samainen kokoonpano on myös omina keikkoinaan tapaillut, ei voi olla välttymättä mielleyhtymiltä kokopitkään, joka monen kotkalaisen näkökulmasta aloitti kaakon kulmalla sittemmin mieltäylentäviin mittasuhteisiin kasvaneen porinan: Manitoun The Mad Moon Rising (2004).
Jos kyseessä olisi mikä muu tahansa yhtye kuin tämän päivän Iron Maiden tai laulajansa omat kappaleet, niin saattaisin suhtautua penseämmin näin selkeisiin lauluäänen, kitaraharmonioiden, bassojuoksutuksien ja kosketinmattojen mielleyhtymiin. Intuitiota kuitenkin harvoin kykenee huijaamaan, ja lopulta millään muulla kuin ihokarvamittarin lukemalla ei ole mitään väliä. Punaisella!