Tunnelin päässä sanotaan olevan valoa. Entäpä jos tunneli ei ole tunneli alkujaankaan, vaan pelkkä luola? Törmään toistuvasti tähän ajatukseen Joku Iiriksen debyyttialbumia kuunnellessani. Valoa tai katarsista ei ole – on vain lääkkeet, jotka nekin ajavat syvemmälle apatiaan.
Äärimmäisen riisutulla ja jopa kömpelöllä otteella äänitettyjen indie folk -kappaleiden kirkkain anti piilee ehdottomasti lyriikoissa. Sävellyksellisesti Joku Iiris on suorastaan monotoninen kokonaisuus, poikkeuksena ihanan iskevä Hagrid. Silti jokainen kappale tarjoaa vähintäänkin muutaman kirpaisevan terävän huomion nuoren ihmisen elämän nyrjähtäneistä puolista.
Käsillä on suomalaisen musiikkikentän mittakaavassa varmasti jotakin ainutlaatuista. On myös yksilöllistä, missä määrin synkkyyttä, raakuutta ja näennäistä harrastelijamaisuutta musiikiltaan on valmis sietämään. Siksi Joku Iiris tulee varmasti löytämään vannoutuneen kuulijakuntansa. Allekirjoittaneen kohdalla päällimmäiseksi jää kuitenkin mielikuva seinänaapurin asunnosta vahingossa kuullusta prosessista. Piirun verran liian raakaa, vielä turhan keskeneräistä. Mutta jonain päivänä varmasti suurenmoista.