Cockaigne on keskiaikainen laiskurila: runsauden ja vapauden valtakunta, jossa riittää maitoa, hunajaa ja viiniä.
Joose Keskitalon käsittelyssä nimi kaikuu kuitenkin pahaenteisesti. Uutukaisen avausraita kuvaa nautinnon tyyssijan kaltevapintaisena unelmana, jota kertoja ei saavuttane koskaan; kenties tulevan lankeemuksen alkupisteenä.
Musiikki korostaa paratiisin kaukaisuutta. Brittiläistä esifolkia ruotiessaan Keskitalo luottaa arkiseen yksinkertaisuuteen, jopa osittaiseen primitiivisyyteen. Laulut eivät hakeudu innoittajiensa kopioiksi, mutta niiden päälinjoista hahmottuvat niin perinteiden syväjuonteet kuin tunneyhteyksiä etsivä alitajuisuuskin.
Karsitusta asustaan huolimatta levy välttelee itsetietoista askeesia. Sen sointi on intiimi mutta yhteisöllinen, ja luotettujen kanssamuusikoiden panos välittyy joka nuotista. Tämän tästä banjo, pystybasso, huilu ja rytmikopsahtelut lähestyvät kollektiivista hurmosta, joka avaa mielen sekä hartaalle että riehakkaalle myötäelolle.
Lopulta esitysten orgaanisuus saa sanatkin elämään. Vaikka Keskitalon englanninkielisessä ilmaisussa on litterääri häivä, laulut vievät hänet syvälle sukupolvien takaisiin sielunmaisemiin. Niiden parissa hän on kuin kotonaan, tavoittamattoman pastoraalin äärellä.
