Levyarvio: Kärpäspaperia ja kakkosnelosia – Onko Raised Fist elämänsä lennossa vai sortunut kompromisseihin?

Raised Fist
Anthems
Epitaph

Olen aina pitänyt Raised Fististä, lähinnä sen melodista metallia ja hardcorea naittavan ennakkoluulottomuuden takia. Kohtalaisen epäkaupallisen perusvireensä huomioiden sille on siunaantunut useampi hitiksi luokiteltava kappale. Koukkuja ei vain ole koskaan riittänyt koko albumin mitalle. Esimerkiksi: kovin montaa albumia ei ole ammuttu käyntiin kuten Veil Of Ignorance (2009) mutta Friends & Traitorsin jälkeen seurasi kohtalaisen jyrkkä alamäki. Eritoten päämäärätön kohkaus ei ole koskaan istunut bändin pirtaan.

Tottahan toki jo käsitteeksi muodostuneella Dedicationilla (2002) on paikkansa genren klassikkona, mutta sen tyylisuunnalla ei ole hirveästi tekemistä sen kanssa, mitä bändi on viimeiset kymmenen vuotta tehnyt. Sound Of The Republicin (2006) myötä löytyi persoonallinen, kärpäspaperia ja kakkosnelosia yhdistävä kaava, jota bändi on tästä eteenpäin jalostanut.

Anthems on Raised Fistin linjakkain albumi koskaan, mutta tekee eritoten keskitempoisuudellaan lisää pesäeroa yhtyeen hc-juuriin. Onkin siis lähinnä makukysymys, ovatko ruotsalaiset elämänsä lennossa vai valahtamassa kompromissien kuoppaan. Itse kallistun ensimmäisen puoleen, koska biisit yksinkertaisesti ovat alusta loppuun hiton hyviä.