Vuosikausia siinä meni, mutta muutoin aktiivisena pysytellyt Ginger sai tovereineen puserrettua vielä The Wildhearts -materiaalia. Purkkana tarttuvaa hard rock -mäiskettähän tämä yhtyeen noin yhdeksäs levykin on, jopa ns. taattua tavaraa. Tuotannollista ilmiasua yhtye on tavannut varioida surutta, ja Renaissance Men muistuttaa suoraviivaisen Wildheartsin (2007) ja Amerikalta kuulostaneen Chutzpahin (2009) vanavedessä enemmänkin hämmentävää Endless, Namelessia (1997).
Siinä missä Endless Namelessin pop-helmet oli haudattu särömeren syvänteisiin, Renaissance Menin ilmiasu on inhimillisempi. Se soi lujaa ja prosessoidusti säristen, antaen kappaleille todella kovaäänisen luonteen. Kaikille biiseille turboahdettu soundi ei välttämättä ole optimaalinen valinta, ja sooninen intensiivisyys äityy raskaaksi kuunnella levymitassa. Mutta kyllähän se komeasti jyskää.
Kappaletarjonnaltaan albumi on asiallinen, joskin pop nerouden leimahduksia on odotettua vähemmän. Simppelit biisit pysyvät napakan mittaisina, ja yhtyeen loistavaa eeppistä hard rock -progeilua jää kyllä ikävä. Albumi ei vastaa koviin odotuksiin, mutta on silti kelpo paketti rähisevää pop-jylyä.
