Kovassa nousussa olevana näyttelijänä tunnettu Caleb Landry Jones ei usko aika usein pätevään ”vähemmän on enemmän” -teesiin. Kolmikymppinen texasilainen on melkoinen ylisuoriutuja. Sen lisäksi, että hän teki tämän debyyttialbuminsa pääosin paria viimeistä elokuvaansa tehdessään, Jones on säveltänyt ja sanoittanut kaiken matskun ja soittaa levyllä rumpuja, kitaraa ja koskettimia laulamisen ohessa.
Jälki on vähintäänkin kiinnostavaa ja lahjakkuus ilmeistä, mutta kokonaisuus ylenpalttista joka osastossa. Pituudeltaan hyvin vaihtelevia biisejä on 15 ja ne ovat niin täynnä kaikkea, että hengästyttää. Tempot vaihtelevat biisien sisällä ja draamaa riittää. Monisanaisesti runollisten tekstien sisältö jää paljolti arvailtavaksi. Kuulijan hämäykseksi Kaaleppi vielä poseeraa kannessa tupakki kädessä Marie Antoinette -peruukissa valkoiseksi puuteroituna kuin joku Divine-vainaan dekadentti transpoika.
Musiikillisena päävaikuttajana puskee esiin Beatles ja varsinkin Lennon Jonesin korkean nasaalissa laulussa. Muitakin ääniä miehellä on, kuten Katyan uhkaavasti matalampi rekisteri tai hetkittäin liki-hysteerinen kirkuna. Licking The Daysissa kuullaan ehkä Jonesin ominta, keskirekisteristä ääntä. Syd Barrettkin tulee joskus mieleen. The Hodge-Podge Porridge Poke kavaltaa viuluineen old time country -vaikutteita.
Voin kuvitella tämän kasvavan pitkällä kaavalla, mutta nyt lupaan vain kolmosen.