Näitä tyyppejä alkaa olla liikenteessä aika monia. Siis entisiä punkkareita, jotka aikansa sähköisessä moodissa mellastettuaan alkavat tehdä vanhan juttunsa vastakohtaa. Tässä voisi viisastella vaikka luonnon vääjäämättömästä kiertokulusta.
Shannon Lay on tuon porukan kärkipäätä. Hän on hionut sooloilmaisuaan jo kolmella levyllä ja huipentaa sen nyt miellyttävän rauhoittavalla Geistilla, joka on saanut paljon vaikutteita Layn nykyisen, Tyynenmeren rannikolla Pasedenassa sijaitsevan kodin jylhän avarasta luonnosta. Yhtä paljon sen mietteliäästi valoisa ja täysin yrittämättömällä tavalla varma ilmapiiri on tulosta soulsearchingistä, jota tekijä kertoo korona-aikana harjoittaneensa. Mielenrauha huokuu joka raidalta.
Shannon pikkailee kitaraansa pääsääntöisesti akustisesti, mutta silti pääosan näyttelee hänen laulunsa. Päällekkäisäänitystä hyödyntäen hän laulaa harmonioita itsensä kanssa. Indie rock -ajattelun läpi suodatettu 70-luvun brittifolk à la Sandy Denny tai Nick Drake on ehkä suurin vaikute lopputuloksen kuulostaessa varsin kalifornialaiselta. Hienovaraisesti sointia väritetään koskettimin, kontrabassolla ja Shoresissa jopa super-ahkeran Ty Segallin sähkökitaralla. Geistin on Layn kanssa tuottanut äärimmäisen hengittäväksi Jarvis Taveniere.
Loppupeleissä upeista laulusuorituksista huolimatta Geistin hienoin lahja on sen poikkeuksellinen elämänmyönteisyys, jossa ei ole atomiakaan tekoreippautta.
