Monitahoista tämän possen musa on aina ollut, mutta Jussi Jaakonahon tuottama Aamunkoi on vielä edeltäjiäänkin monivärisempi paketti. Jos pop/rock-vaikutteita ei kaihdeta, niin yhtä vapautuneesti syleillään pelottoman kokeellista häröilyä ja häpeilemättömän herkkää kauneutta. Muinaisten värähtelyt sykkivät yhä väkevästi, mutta nyt Pekko Käpin Grateful Dead -diggailu nousee ajoittain selvästi esiin. Esimerkiksi lempeän Kirsikankukkia voin hyvin kuvitella Jerry Garcian laulamana.
Edellisen vastapainoksi sinkku Minotauros rokkaa railakkaasti, kuin Prince vetäisi autotallirokkia. Herätetty kummittelee kuin jokin rajatilahallusinaatio. Pelätti puolestaan häkellyttää electronicaan viittaavalla töksötyksellään. Merkittävää on se, miten luontevasti eri aikakaudet ja vaikutteet punoutuvat yhteen.
Jaakonaho höystää menoa syntikoilla tai uruilla. Kitaristi Tommi Laine suosii niin sähköisiä kuin akustisia slidejä sekä pedal steeliä ja vetäisee toisinaan bluesriffejä epätodennäköisiin paikkoihin. Pekon jouhikko soi värisyttävällä tunteella pelkistetyn lyyrisessä Kenelle 1 -instrumentaalissa.
Vain karmea mutta kauniisti näppäilty Korvennunko kohta on Käpin oma teksti, mutta samanlainen myyttisen kauhun läpäisemä tuntu vallitsee pääkynäilijä Toni Tapanisen sanoituksissa. Valaita- ja Luopioiden laivassa -kappaleissa mieleen tulee Procol Harumin hämärästi symboliset tarinat. Pekon laulu on hienovaraisella tavalla entistä vahvempaa, jotenkin avoimempaa.
Nimiraita päättää tämän runsaudensarven kuin suomalaisversio Incredible String Bandista, mutta kiihtyy sitten lähes kuolonmetallimaisen keskiosan jälkeen hitaasti kasvavaan eeppiseen kohtalokkuuteen. Aamunkoissa on kerroksia kuin sipulissa.
