Washed Outin viides albumi Purple Noon on kuin marketista pullossa ostettava piña colada; paperilla kaikki kuulostaa siltä, miltä pitää, mutta pidemmän päälle suuhun jää teollisen muovinen maku.
Parhaat palat tarjoillaan heti alkuruokana. Purple Noon starttaa lupaavasti vuoden parhaimpien indie-kappaleiden joukkoon kuuluvalla Too Latella, jonka perään kuultava Face Up säväyttää myös.
Viimeistään Time To Walk Away vääntää trooppisella kompillaan kasvot outoon virneeseen. Kasarifiilistelyn sijaan mieleen tulee parin vuoden takainen tropical house -villitys, joka onneksi katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.
Keskitempoinen coolius kuuluu oleellisena osana Washed Outin konseptiin, mutta Purple Noonin ongelma on se, etteivät tasaiseen sykkeeseen ja viileästi henkäillen lauletut biisit erotu toisistaan. Purple Noonin edetessä voi jo ennustaa, millainen seuraavan kappaleen rakenne on, eivätkä biisien melodiatkaan ole (poikkeuksena Too Late) mitenkään mieleenpainuvia.
Kun Purple Noon päättyy, albumista ei ole jäänyt aloituskappaleiden lisäksi juuri mitään muistiin. Olo on tokkurainen kuin päiväunilta herätessä. Mutta miten hitossa kookosesanssin maun saa huuhdottua makunystyröistä?