Levyarvio: Suomalainen progeyhtye vaihtoi instrumentaalit laulettuihin biiseihin – Rantaman paukut loppuvat kuitenkin kesken

Rantama
Rantama
Eclipse

Instrumentaaliyhtyeenä aloittanut trio on kasvanut laulaja Taavi Kiiskisen myötä kvartetiksi ja julkaissut uudistuneen kokoonpanonsa ensimmäisen pitkäsoiton muuttaen samalla tyyliään pykälää pari raskaammaksi. Progressiivisesta rockista on kuitenkin edelleen kyse ja vaikutteiksi nimetään muun muassa Journey, Opeth ja Radiohead suomiprogen perintöä unohtamatta.

Kyseessä on osaava ryhmä, jonka letkeää soittoa on miellyttävä kuunnella. Levyllä kuullaan toki myös genreen kuuluvia revittelyjä ja pitkiä sooloja, mutta ne kuljettavat biisejä sujuvasti eteenpäin eivätkä pomppaa häiritsevästi esiin.

Soittopuoleen levy ei kaadu, mutta uusi mies Kiiskinen on lopulta porukan heikoin lenkki, vaikka suoriutuukin pääosin kiitettävästi tehtävästään. Parhaimmillaan hän istuu musiikkiin hyvin, kuten tarttuvalla Roaring Rapidsilla tai levyn parasta antia edustavalla Dying Starilla, mutta siinä vaiheessa kun mennään mukavuusalueen ulkopuolelle ja pitäisi vetää oikeasti korkealta ja kovaa paukut loppuvat kesken. Esimerkiksi The Pond Of No Returnin loppuosan väkinäinen Axl Rose -narina menee jo komiikan puolelle, oli tarkoituksellista tai ei.

Kauneusvirheistä huolimatta kokonaisuus on plussan puolella.