Soundin kolumnisti Arttu Seppänen paljasti vihaavansa Musea. Minä en vihaa: kammottavan debyytin jälkeinen levykolmikko vuosituhannen alusta on edelleen loistavaa kuultavaa. Myöhemmissäkin levyissä on hetkensä, vaikka täytyy myöntää, että viimeisimmät albuminsa eivät liiemmin ole innostaneet. Will Of The People ei onnistu lämmittämään viilenemään päässyttä suhdetta, vaikka ote olisi kuinka härski, villi ja suurellinen. Tai ehkä juuri siksi.
Jo aloitus- ja nimikappale nostattaa kylmiä väreitä. Se on mashup Summertime Bluesista ja Marilyn Mansonin Beautiful Peoplesta, ja jatkossa bändi koluaa kaikkien tuntemiensa artistien maustekaapit tyhjiksi aiempaakin röyhkeämmin. Tässä ongelma piileekin: Muse on assimiloinut osapuilleen kaiken mahdollisen populaarimusiikin itseensä ja aivan kaikki pyrkii pintaan. Epähahmoiseksi möykyksi muovautuneen bändin odottamattomat tyylipoukkoilut ovat jo maneeri samaan tapaan kuin edelleen ilmaisussa vahvasti mukana olevat paisuttelevat sovitukset ja Matthew Bellamyn yliampuva falsetti.
Tyylillisen poukkoilun voi nähdä myös sumuverhona. Materiaali ei sisimmältään ole kovin vahvaa, tai ainakaan freesiä.
Tietysti monipuolisuus on hyve, mutta tyylillisen kirjavuuden kohdalla sulasta sovusta ei Will Of The Peoplen kohdalla voi puhua. Ei bändi moista taida havitellakaan, pikemminkin päinvastoin: mitä enemmän sillejä salaatissa, sitä parempi. Mahdollisimman eklektinen ilmiasu tuntuu jopa itseisarvolta.
Yhtyeen into tehdä pop-musiikkia mahdollisimman eklektisesti onkin Will Of The Peoplen ongelman ydin. Albumi kuulostaa siltä, että se tarkoituksellisesti testaisi fanien sulatuskykyä. Tämä johtaa hyvin haastavaan albumikokonaisuuteen, mutta modernien musiikkimarkkinoiden fragmentaation mukaisesti tavallaan perustellusti. Tässä tyylejä on niin moneen lähtöön, että mahdollisimman monelle soittolistalle − myös formaattiradiokanavista voisi toki puhua − löytyy jotakin täkyä. Yksittäiset raidat voivat olla tehokkaita, vaikka nekin sinkoilevat tyylistä toiseen. Kokonaisuutena albumi on lähinnä hermostuttava.
Kaari ulottuu raskaasta metallimäiskeestä eri vuosikymmenten elektropopin kautta pianoballadeihin ja Ritari Ässän tunnariin.
Tarkemmin biisejä tutkaillessa tyylillisen poukkoilun voi nähdä myös sumuverhona. Materiaali ei sisimmältään ole kovin vahvaa, tai ainakaan freesiä. Korvamatoja kyllä pesiytyy päähän, mutta ne ovat vain lyhyitä fragmentteja kappaleista sieltä täältä.
Will Of The Peoplesta on mainittu sen olevan kuin Musen kokoelmalevy, ja siltä se kieltämättä kuulostaa. Kaari ulottuu raskaasta metallimäiskeestä eri vuosikymmenten elektropopin kautta pianoballadeihin ja Ritari Ässän tunnariin. Tyylillisesti levy voisikin olla tyyliään uran varrella muuttaneen yhtyeen kokolma, mutta best of -paketiksi siitä ei ole. Yksikään kappaleista ei yllä edes bändin 20 parhaan raidan joukkoon, mutta yksinkertaisena pianoballadina toimiva Ghosts tai simppelihkönä U2-poppiksena ilmenevä Verona sentään kurottelevat listan häntäpäähän. Nämä kaikki melodiakulut ja jipot on jo kuultu, joskaan ei välttämättä näin överiksi vedettynä.
