Levyarvio: Musen uutuusalbumi on tosikkomainen, täyteen ahdettu ja tyylitajuton pötkäle

Muse
Simulation Theory
Warner Bros.

Jos Musesta pitää jotain positiivista sanoa, niin ainakaan bändissä ei ole mitään pidättyväistä tai pienieleistä.

Päinvastoin: Muse on kuin ensimmäisen vuoden informaatiotutkimuksen fuksi, joka on luennoilla valmiina julistamaan Youtuben videoesseistä oppimiaan viisauksista maailmanmenosta. Kaikki hänen ympärillä ovat tietenkin varsin tympääntyneitä moisesta kirkasotsaisesta pätemisestä. Internetissä kuulemma käyttävät tällaisesta ihmisestä termiä ”woke”.

Musen kahdeksannen studioalbumin nimi on Simulation Theory. Sillä on sellaisia kappaleita kuin Algorithm, Propaganda, Thought Contagion, The Red Pill ja Incel Movement. Okei, kaksi viimeistä nimeä keksin itse.

Niin kaikenselittävää yhtyeen salaliittoteoriamusiikki kuitenkin taas on, että melkein odottaisi sen sisällyttävän aihepiiriinsä myös esimerkiksi nettioikeiston hähmäisen terminologian (onneksi kuitenkaan ei).

Toisin sanoen: voi luoja, taas mennään! Nyt on palkit täynnä meininkiä! Jos Muse on jo muutamalla edellislevyllään osoittanut kykenevänsä lähinnä yliampuvaan sikailuun, niin nyt rikotaan entiset ennätykset kevyesti. Drones (2015) ja The 2nd Law (2012) kuulostavat suorastaan raikkaalta ja kevyeltä musiikilta Simulation Theoryn pauhuun verrattuna.

Levyn ennakkostriimin saatteessa lukee isolla ”Warning”. Ymmärrän hyvin!

Jos kansitaide ei kerro tarpeeksi, niin viimeistään avausraita Algorithm tekee asian selväksi: nyt kiidetään bassovoittoisen ajohanskamusiikin maailmassa – ja tietenkin noin kolme vuotta myöhässä. Tulee mieleen 2nd Law’n single Unsustainable, jolla bändi hyppäsi stadion-dubstepin kelkkaan niin ikään tyylitajuttoman myöhään.

Musen kyky hyödyntää niche-musiikkityylejä pitkään niiden huippuhetkien jälkeen hämmentää niin paljon, että se tuntuu melkein jo tietoiselta ratkaisulta.

Silti albumin synthwave-ryöstöviljely on pelkkää koristetta. Kappaleet syna- ja bassolinjojen takana ovat ehkä huonointa Musea koskaan. Tämä on todella kankeaa, ahdistavan täyteen ahdettua musiikkia, jonka näennäisestä eeppisyydestäkin puuttuu kaikki kahjous.

Levyn kenties ainut metatason huumoripala on myös Rage Against the Machine -riffeillä höystetty Break It to Me, jonka musiikkivideossa voitaisiin aivan luontevasti heilua juustoraastimelta näyttävässä 2000-luvun alun scifi-kuutiossa.

Kun tietää, että Simulation Theorya on ollut tuottamassa muuan Timbaland, ei tämä tyylikikkailu tunnukaan kovin yllättävältä. Häntä käy lähinnä sääliksi; pieninä palasina on vuosituhannen alun tähtituottajan leipä maailmalla.

Muu levy on yhtä samaa, hyperavaruudessa kiitävää turvonnutta datapötköä. Something Human on kuulemma levyn ”herkin” ja ”inhimillisin” kappale, mutta kummatkin asiasanat puuttuvat siitä täysin. Jollei sitten halua joskus elämässään kuulla Imagine Dragonsia soittamassa Mumford & Sonsia Stranger Thingsin soundtrackilla.

Toisaalta mitä odottaa levyltä, jonka otsikkona on Elon Muskin kaltaisten propellipäiden popularisoima ajatus siitä, että elämme kaikki simulaatiossa? Tai joka mainitsee inspiraatiokseen niinkin tuoreita aiheita kuin Yhdysvaltain presidentinvaalit, Brexitin ja uusateismin profeetan Richard Dawkinsin?

Juuri sellaista matalaotsaista ja tosikkomaista julistamista, jonka soisi haihtuvan lukioälykön paasaamana luentosalin sisäilmaan.