MUSE: The 2nd Law

Arvio julkaistu Soundissa 10/2012.
Kirjoittanut: Ville Hartikainen.

Kuten lähes kaikissa Muse-jutuissa on kerrottu, viittaa The 2nd Law -termi termodynamiikan toiseen pääsääntöön, jonka mukaan yksikön oma energiataso alkaa laskea, kun se ei voi enää ottaa vastaan energiaa.

Arvio

MUSE
The 2nd Law
Helium-3

Kuten lähes kaikissa Muse-jutuissa on kerrottu, viittaa The 2nd Law -termi termodynamiikan toiseen pääsääntöön, jonka mukaan yksikön oma energiataso alkaa laskea, kun se ei voi enää ottaa vastaan energiaa. Nimi on tulkittu kulutusyhteiskunnan vastaiseksi kommentiksi, mutta brittiyhtyeen kuudennen studioalbumin kohdalla tuntuu välistä siltä, että termillä saatettaisiin viitata sittenkin levyn kuulijaan. Turboahdetun järkäleen vaiettua olo on vaipunut kuin urheilusuorituksen jäljiltä.

Hullun tiedemiehen ja ADHD:sta kärsivän pojan mieleen tuova laulaja-kitaristi Matt Bellamy on sekoittanut tälläkin kertaa veret seisauttavan cocktailin. Levyllä eri tyylilajien kirjo raskaasta rockista popiin ja homodiskon kautta ooppera-aarioihin nivoutuu yhteen vastustamattoman absurdiksi, suhteellisuudentajunsa menettäneeksi sekamelskaksi.

Albumi käynnistyy groovaavan riffin ja jousimattojen varassa etenevällä Supremacyllä. Vertailukohtina mieleen hiipivät Led Zeppelinin Kashmir ja Monty Normanin klassinen James Bond -teema, jota Muse myös varioi siekailematta. Avauskappale paljastaa albumin – ja samalla Musen – skitsofreenisen luonteen ytimen. Se kutsuu kuulijansa matkalle, joka vaatii antautumista hulluudelle.

The 2nd Law paljastuu paljon monimuotoisemmaksi albumikokonaisuudeksi kuin sen singlelohkaisut antoivat ymmärtää. Lontoon olympialaisten viralliseksi tunnuskappaleeksi sävelletty, lähes joka mediassa lytätty Survival-hassuttelu toimii levyllä paljon paremmin kuin yksittäisenä, irralleen repäistynä kappaleena. Typerän macholta kuulostanut järkäle puolustaa paikkaansa houreisessa kontekstissa.

Levyn toisena singlenä julkaistu Queen-pastissi Madness sen sijaan on tylsä. Kappale seurailee I Want To Break Freen melodiakulkuja häiritsevän tarkasti ja huipentuu Brian May -tyyliseen kireään kitarasooloon.

Varsinkin levyn alkupuoli on mahtipontisuudessaan ja runsaudessaan koukuttava. Musen melodramaattista ja härskisti ylilyövää rockoopperaa on hykerryttävän hauska kuunnella. Yhtyeen tapa karnevalisoida kaikki tielleen tuleva on vaikuttava, mutta ei toisaalta jätä sijaa oikeasti koskettaville hetkille.

Instrumentaalikaksikko The 2nd Law: Unsustainable ja The 2nd Law: Isolated System päättää hölmösti muutoin erinomaisen levyn. Yhdentekevillä kappaleilla on mukana ripaus turhan paljon ennakkohuomiota saanutta dubstepia, jonka mukaan ottamiselle ei löydy yhtään järkevää perustetta. Se kuulostaa yksinkertaisesti typerältä.

Hiljaisuuden laskeutuessa olo on kuin runsaan buffetin jäljiltä. Ylensyönyt kuulija voi käydä mukavaan kylkiasentoon ja antaa kuolan valua poskelle.

Lisää luettavaa