MUSE: The Resistance

Arvio julkaistu Soundissa 9/2009.
Kirjoittanut: Petri Silas.

Toukkavaiheessaan, vuoden 2003 Absolutioniin saakka, Muse ryömi polkua Toolista Radioheadiin ja takaisin niska kyyryssä, katse maassa. Kotelovaiheen jälkeen brittiyhtye nousi vuoden 2006 Black Holes And Revelationsin myötä siivilleen.

Arvio

MUSE
The Resistance
Helium-3

Toukkavaiheessaan, vuoden 2003 Absolutioniin saakka, Muse ryömi polkua Toolista Radioheadiin ja takaisin niska kyyryssä, katse maassa. Kotelovaiheen jälkeen brittiyhtye nousi vuoden 2006 Black Holes And Revelationsin myötä siivilleen. Ja ytyähän sateenkaaren väreissä hohtavissa ylväissä lentimissä tuntui olevan enemmän kuin kotitarpeiksi.

Nyt olisi ollut pompöösin progepop-perhosen hetki näyttää, miten lento sujuu eteenpäin. Valitettavasti The Resistance ei kuitenkaan tarjoile huimapäisiä Immelmanneja, vaakakierteitä tai muitakaan uusia taitolentotemppuja. Mikä on sääli, sillä Muse ehti jo koulia kuulijat odottamaan odottamatonta.

The Resistancen musiikillisesti selkeimmät flopit ovat lopun kolmiosainen Exogenesis: Symphony -teos ja alkupään kaksi pastissia: United States Of Eurasia (+ Collateral Damage) on turha, koska Musen kyky kanavoida Queeniä pätevästi on jo tiedossa. Depeche Mode -simulaatio Undisclosed Desires taas on ontto jo siitä syystä, että se matkii yhtyettä, joka on ontto.

Musen suuriin huolenaiheisiin on aina lukeutunut se, miten yhtyeessä on yksi suuruudenhullu taiteilija ja kaksi keskitietä tallaavaa muusikkoa. Eikä kyse ole nyt siitä, etteikö Matt Bellamy saisi mellastaa Musen nimissä mielin määrin. Varmasti saa, eikä laulajakitaristilla voi olla paineita esimerkiksi soolohankkeisiin. Kyse on siitä, että Bellamy tuskin saa bändikavereiltaan riittävästi sparrausvastusta biisintekoonsa. Ja nyt, viidennellä albumilla, vastuun jatkuva kantaminen yksillä harteilla alkaa kostautua.

En oikein tiedä, oliko traagista vai hellyttävää lukea viime Soundista rumpali Dominic Howardin riemuintaa siitä, miten hän oli levyn teon myötä vihkiytynyt rumpuohjelmoinnin saloihin. Ohoh! Uuden oppiminen on totta kai aina plussaa, mutta perustoimia delegoiden voisi vapauttaa aikaansa vaikka luomistyöhön.

Ja jos ei The Resistancen musiikki kosketa odotetulla tavalla, on huomauttamista teksteissäkin. Selittämättömin riman alitus on nimibiisin kohtalokkaalla äänellä viipaloitu oivallus ”If we live a life in fear/I’ll wait a thousand years/Just to see you smile again”. Anteeksi kuinka? Eihän tässä ole kyse vastarinnasta vaan alistumisesta. Jos itse eläisin pelossa, ilahtuisin enemmän siitä, että rakkaani kasvot syttyvät raivoon kuin hymyyn.

The Resistancen parasta antia ovat simppeli elektrovetoinen avaaja ja single Uprising, kaihoisa Unnatural Selection sekä hakkaava MK Ultra. Mutta kun Musen tuotantoa joskus tarkastellaan kokonaisuutena, tämä albumi ei tule nousemaan kestävimpien joukkoon.

Bellamylle, Howardille ja basisti Chris Wolstenholmelle tulee silti osoittaa kunnioitusta rohkeudesta ja uskosta omaan asiaan. Vaikka Muse ei nyt liitoon nousekaan, tekee yliampumisen taitava bändi silkalla olemassaolollaan maailmasta vähän paremman paikan.

Lisää luettavaa