Levyarvio: The Black Keysin Let’s Rockilla toistuvat vanhat kikat, mutta fiilis on leppoisa

The Black Keys
Let's Rock
Nonesuch

Let’s rock. Sekin jossain kirjoitusasussa vieläpä lainausmerkkien väliin aseteltuna. Dan Auerbach ja Patrick Carney ovat huumorimiehiä tai sitten vähän vain viehtyneitä sloganeihin. Toisaalta, paskaakos sitä sen kummempia kiertelemään. Sitähän se kaikki on. Takataan roos, siis.

Mutta kun tässä vaiheessa uraa edes asiansa tyylitajuisesti haltsaavilla edelläkävijöilläkään ei ole enää virtaa hakea uutta kulmaa tekemisiinsä, korostuvat motivaatiotekijät. Alla on kuitenkin Auerbachin liki täydellinen, kuulijan väkisin ja vastaansanomattomasti haltuun ottanut soolotyö Waiting On A Song (2017). Black Keysin viimeisimmästä on aikaa viisi vuotta. Turn Blue meni Billboard-listan ykköseksi, mutta nuutunut levy oli tympeän ummehtunut verrattuna räväkkään El Caminoon (2011), joka jäänee duon historiaan onnistuneimpana levytyksenä.

Mikään pakko tuotantohommiin tahoillaan uppoutuneiden sällien ei olisi ollut palata menestystarinansa pariin. Uskon kuitenkin, että heistä on ollut kivaa jälleen työstää kimpassa. Tämä mielikuva levystä välittyy.

Auerbach ja Carney ovat sen verran taitavia sävelseppoja, että näiden puuhastellessa puolihuolimattomastikin lopputulos on silti priimaa.

Niinpä Let’s Rock on leppoisaa, taitavaa ja miellyttävää kuunneltavaa. Se on kuin tähän päivään tuotu versio Dire Straitsista – vaikea on kuvitella, ketä tämä levy varsinaisesti ärsyttäisi. Auerbach ja Carney ovat sen verran taitavia sävelseppoja, että näiden puuhastellessa puolihuolimattomastikin lopputulos on silti priimaa. Itse asiassa, mitä vähemmän tällaista rockin peruskauraa ryhtyy keinotekoisesti elävöittämään, sen parempi. Let’s Rockin taika onkin siinä, kuinka pakottoman mukavaa musaa se sisältää.

Silti ensinäytöt levystä ovat olleet tätäkin taustaa vasten tarpeettoman turvallisia. Eagle Birdsin T. Rexiltä perittyä koukkua kaksikko on varioinut ennenkin. Go on puolestaan albumin heikoimpia esityksiä. Kaikki kappaleen täkyt ovat yhtyeelle tunnusomaisia jopa niin pitkälle, että alkoi jo mietityttää, onko kappale edes tuoretta tuotantoa.

Let’s Rockia ei olisi tarvinnut enää Black Keysin mainetta pönkittämään, mutta mieluusti sitä kuuntelee.

Sen sijaan ihanasti svengaavan Lo/Hin eteen on nähty jo vähän vaivaakin. Pinnan alle upotettu gospel-sävelmä kuplii lämpimästi sykkivän raidan päällä, jossa on pitkästä aikaa kuultavissa myös konkreettista bluesia – sitä mistä homma alkujaan kaksikolla lähti käyntiin. Juuri sitä hellyydellä vaalittua, mutta kaavoihin kangistumatonta vanhan liiton henkeä, joka soi kauniisti etenkin biisin kitarasoolossa.

Setämiesboogien kaksikko pistää rullaamaan Get Yourself Togetherissa, jonka J.J. Calelta peritty minimalismi vain alleviivaa biisin groovea. Komein maisema piirtyy kuitenkin Sit Around And Miss Youssa, jonka haalistunut soft rock -melodia saa piirtymään vanhan Polaroid-kuvien sävyisen autereisen horisontin meren ylle. Koko kappale on kullansävyistä keltaista ja ruskeaa pullollaan.

Let’s Rockia ei olisi tarvinnut enää Black Keysin mainetta pönkittämään, mutta mieluusti sitä kuuntelee. Parhaat kappaleet painavat vaa’assa kuitenkin tarpeeksi selvästi enemmän kuin parit läpijuoksut ja lopun fokuksen katoaminen.