THE BLACK KEYS: El Camino

THE BLACK KEYS
El Camino
Nonesuch

Nuoret ohiolaiset bluesnörtit Dan Auerbach ja Patrick Carney tuskin ajattelivat kymmenisen vuotta sitten rumpuja ja kitaraa paukutellessaan, että seitsemättä studioalbumia julkaistessaan he ovat  lukemattomilla gaalapalkinnoilla huomioituja, hyvätuloisia musa­julkimoita, joiden uutta siirtoa alan media analysoi innostuneena. Vuonna 2008 julkaistu Attack & Release, jolla tuottaja Danger Mouse lisäsi suttuista bluesrokkia äänitelleen duon ilmaisuun kierteitä ja kerroksia, nosti yhtyeen uudelle tasolle sekä myynnillisesti että musiikillisesti. Viime vuonna myynti- ja kriitikkolistojen kärkisijoilla möllötti samalla menestysreseptillä leivottu Brothers. Herrat Auerbach, Carney ja Mouse olivat siirtyneet lopullisesti ns. isoihin kuvioihin.

El Caminon ratin takaa löytyy sama kolmikko. Äänimaailma ei yllätä kahta viimeisintä The Black Keys -levyä kuluttanutta kuulijaa. Sävellykset eivät kuitenkaan ole suoraa jatkoa aiemmalle. Aiemmilla levyillä Junior Kimbrough -henkinen blues on ollut enemmän kuin pelkkä sävy, vaikka musiikillista palettia onkin laajennettu ennakkoluulottomasti. Dan Auerbachin ääni on kantanut mukanaan syvää sielun surua myös reteämmässä jytyytyksessä. The Black Keys on ollut äärimmäisen hienoa rytmimusaa, mutta silti bändi, jolta on ollut vaikea löytää kovin montaa tanssilattialla takuuvarman bailuräjähdyksen aiheuttavaa humppadynamiittia.

Uusi levy muuttaa tilanteen. Singletäkynä tarjoiltu avausbiisi Lonely Boy kuvaa levyä hyvin. Nykyvuosimallin The Black Keys soittaa kulkevaa ja tanssitempoista rokkia. Melodista soulpoppikoukkua löytyy joka biisissä sekä laululinjoista että instrumentaatiosta. Dan Auerbachin laulu­ääni on ennallaan, mutta yhtye on entistä iloluontoisemmin ja suora­viivaisemmin rock’n’roll.

Uusi kepeys tuntuu ensikuuntelussa vähemmän koskettavalta, mutta lisäpyörittely paljastaa levystä myös kestokuunteluun kutsuvaa syvyyttä. Vähän kuten ZZ Topin 80-luvun hittilevyillä, joiden tasaisesti säksättävän riffittelyn ytimessä pumppaa synkopoidusti funkkaava, villi boogiesydän. The Black Keys on kulkenut pitkän matkan kasiraiturilla äänitetystä, sisäänpäinkääntyneestä bluespunkista tuotannollisesti laveakatseiseen ja suuria massoja liikuttavaan bilejytään, mutta olennainen ei ole kadonnut.

Lonely Boyn lisäksi ainakin Dead And Gone, Little Black Submarines, Run Right Back, Stop Stop ja Mind Eraser jäävät päähän pyörimään. El Caminoa tulee kuunneltua taajaan, kunnes The Black Keysin seuraava siirto saapuu ihmeteltäväksi.