Levyarvio: Kaikki tarvittava tieto selkäytimessä, mutta mystinen väreily puuttuu – The Black Keys MIssissippi-bluesin jäljillä

The Black Keys
Delta Kream
Nonesuch

Riittääkö korvakarkki, jos sielu kaipaa ravintoa? Tätä kysymystä huomaan puntaroivani kuunneltuani The Black Keys -yhtyeen kymmenettä albumia.

Delta Kream palauttaa Dan Auerbachin ja Pat Carneyn juurilleen tärkeimmän musiikillisen innoittajansa eli bluesin pariin. Blues ei ole tässä yhteydessä hähmäinen koodinimi epämääräiselle kolmen soinnun fiilistelylle. Auerbachin ja Carneyn sydän sykkii aivan tietylle bluesin koulukunnalle.

Mississippin pohjoisosissa kehittynyt Hill Country -soundi antoi 1990-luvulla The Black Keys -miehille musiikillisen suunnan. Alan jo edesmenneet suurmestarit R.L. Burnside ja Junior Kimbrough ovat julkista tunnustusta paitsi jääneiden kollegoidensa kanssa kehittäneet tyylin, jossa olennaista on sähköinen ja äärimmäisen hypnoottinen tunnelma. Näillä main ei lasketa tahteja eikä kytätä sointuvaihdoksia. Usein niitä ei tule, sillä yksi riffi riittää – kunhan se on juuri se oikea.

Tässä maailmassa The Black Keysit eivät ole tähtiä. He ovat fanipoikia, jotka maksavat velkaa ja tekevät kunniaa.

Tässä maailmassa The Black Keysit eivät ole tähtiä. He ovat fanipoikia, jotka maksavat velkaa ja tekevät kunniaa. Rockstara-luokkaan noussut kaksikko on halunnut hoitaa omaa sieluaan palaamalla mutkattomamman levyntekemisen pariin. Buukataan pari studiopäivää ja napataan mukaan lisäsoittajiksi basisti Eric Deaton ja kitaristi Kenny Brown – molemmat aitoja Mississippin räkäläskenen sisäpiiriläisiä. Slide-kitaralla viiltelevä viiksihemmo Brown sai jopa pitkäaikaiselta mentoriltaan ja pomoltaan R.L. Burnsidelta kutsumanimen ”valkoinen poikani”.

Eli koolla on hyvä kopla, jolla on kaikki tarvittava tieto selkäytimessä. Delta Kream ei jamihenkisyydestään huolimatta ole löysä levy. Kappaleet alkavat hiipimällä ja hortoillen, kuten Kimbrough-vainaalla aikanaan. Kun riffit saadaan niitattua kohdilleen, meno on rokkaavaa ja erittäin viihdyttävää. Siihen homma jää, kuten valkoisella bluesilla on tapana tehdä.

Vaikka kaikki paikalla olijat osaavat asiansa viimeistä kitaran murahdusta ja hoipertelevan funkya rummunlyöntiä myöten, ei tässä kovin syvälle päästä. Tämän hatunnoston kohteiden musiikissa oli selittämätöntä latausta. Mississippin oikeassa sähkötranssibluesissa soi väkivaltainen uhkaavuus, huuruinen jurrisuus, lempeä mullan tuoksu, törkeä seksuaalivärinä ja mystinen, ikiaikainen väreily, joka vei kauas järjellisen maailman tuolle puolen.

Bluesin toismaailmallisuudesta Delta Kream -sessioiden komean kuuloiseksi miksatussa tunnelmoinnissa ei ole jälkeäkään.