Kitara, laulu ja rummut. Bluespohjaista rokkia, jossa kuuluu koko perinne puuvillapeltohoilotuksesta Led Zeppelinin stadionmylvintään. The Black Keys kuulostaa paperilla aika lailla eräältäkin The White Stripesiltä. Levyilläkin yhtäläisyyttä löytyy, mutta kyse on yhteisistä vaikutteista, ei menestyskonseptin perässä hiihtämisestä. Magic Potionilla tyrnävä riffi seuraa toistaan, rummutus on irtonaista ja laulutulkinta lainaa mustilta blueshonottajilta. Soundi pysyy tukkoisena kuin heinäallergikon hengitystiehyet heinäkuussa. Kaavasta poiketaan pari kertaa melodisempaan balladimaisemaan, mutta minimalistisen karu yleislinjaus pitää.
Huonommilla biiseillä sävelarsenaalin kapeus koituisi levyn kohtaloksi, mutta Magic Potion kiskoo mukaan nuhaiseen soundiinsa ja pitää otteessaan. Kun pieniä sovituksellisia nyansseja riittää koko ajan, levyn päättyessä on ainoastaan kiitollinen The Black Keys -kaksikolle siitä, ettei päällekkäisäänityksillä ole juhlittu. Tämä levy ei keksi pyörää, primitiivirokkia tai edes The Black Keysin soundia uudelleen, mutta osoittaa taas kerran, että oikeissa käsissä vähemmän on reilusti enemmän.
