Levyarvio: Tilukitaristien kuninkaan paluu leipäpuun juurelle – Mutta soittaako Yngwie yleisölle vai itselleen?

Arvio julkaistu Soundissa 7/2021.
Kirjoittanut: Mape Ollila.

Arvio

Yngwie Malmsteen
Parabellum
Mascot

Tilukitaristien kuningas palaa hirveän bluesalbumi Blue Lightningin (2019) jälkeen leipäpuunsa juurelle. Miekkosen 22. albumi Parabellum ei ole Ynkän varhaisalbumien veroinen teos, muttei myöskään läheskään hänen huonoimpiaan. Se vain toimittaa sitä mitä Yngwie on toimittanut vuodesta 1984 asti: kadehdittavan taitavaa neoklassista kitarointia ja siinä mielessä aavistuksen kyseenalaista tyylitajua, että kuulija ei voi olla läheskään aina varma soittaako Yngwie yleisölle vai itselleen.

Itsevarmuudestaan tunnettu mies on vetänyt levyjensä lauluvastuutkin jo muutaman albumin ajan itse. Parabellumilla Yngwie laulaa noin puolella biiseistä, ja vaikkei laulu ihan vaivattomalta kuulostakaan, se on ihan riittävän hyvää.

Laulu ei olekaan albumin pulma, vaan taas kerran se tyylitaju. Niin hurjaa kuin Ynkän tekninen taituruus on edelleen 58-vuotiaana, skebaäijän instrumentaalit ovat yhä pikemminkin soittonäytöksiä kuin oikeita, mieleen jääviä biisejä. Neoklassisessa hevissä ei juuri tyylillistä liikkumavaraa ole eikä se tuoreilla ideoilla parane, mutta Malmsteenin Paganini-lainailu alkaa olla jo tarpeeksi kuultu juttu. Tällä kertaa Wolves At The Doorin soolossa kuullaan Paganinin Kapriisi #24.

Lisää luettavaa