Ruotsalaislähtöinen superkitaristi on nykyisten voimametallikitaristien tyylillinen esi-isä, joka on vuosien mittaan kokeillut välillä metallisempaa ja välillä bluesimpaa ilmaisua. Relentless on levy, jota varmasti moititaan maestron uudistuskyvyttömyydestä, mutta juurille paluussa on pointtinsa.
Malmsteen avaa uutuutensa neoklassisella tiluttelulla, joka ei jätä minkäänlaisia epäilyksiä. Päämääränä on selvästi käydä läpi Paganinin ja Vivaldin osoittama skaala-arsenaali. Tavallaan Yngwien vahvasti klassisvivahteista tilua on ollut ikävä, vaikka mies jykevöittää ilmaisuaan vähän turhankin tanakalla bändisoundilla.
Silti tuntuu kuin Malmsteen katsoisi itsellään olevan näytön paikan, koska ainakin uusi versio Tomaso Albinonin Adagiosta menee tiluttelunsa puolesta hieman liiallisuuksiin ja menettää samalla jotakin herkkyydestään. Yngwien bändin lauluosuuksista vastaa Tim ”Ripper” Owens, joka on parhaimmillaan kohtuullisen hyvä Malmsteen-tulkitsija, mutta heikoimmillaan niin Halfordin kuuloinen, ettei ääni istu sävellyksiin.
Yngwien 1980-luvun töiden tyyppinen soundimaailma ja tapa säveltää tuntuvat nyt hyvältä vaihtoehdolta, vaikka mies ei aivan pärjääkään periksiantamattomuudessaan varhaisille töilleen.
