Dev Hynes on itsestään eilispäivän sammuvan hipsterin tyylitellyt kosmopoliitti, joka on tehnyt coolin varisemisesta ja näköalattomuudesta taidetta. ”Stop being cool”, hän laulaa Marlenella, enkä usko olevani ainoa, joka muistaa sanonnan padasta ja kattilasta. Selkeä suunta johonkin on kuitenkin löytynyt: vaikka Falling Off The Lavender Bridgen (2008) turhan nokkela americana-komedia kuormittaa yhä muistia, kypsyminen on tapahtunut nimenmukaisesti valonnopeudella.
Mike Mogis on vaihtunut Animal Collectivea tuottaneeseen Ben Alleniin, joka on jalostanut ensilevyn aineksista – ylväästi nakuttavista puhtaista kitaroista,
majesteettisesta flyygelistä, puupuhaltimista ja ksylofonista – aiempaa eheämmän taustan tarinoille sydänsärystä, kuolemasta ja olemassaolosta. Vaikka ironia läpäisee albumin, maestro heittäytyy silmänräpäyksessä kepeiden country-sävyjen värittämiin suuriin tunnelmiin ja onnistuu muovailemaan huikentelevan teatraaliseksi yltyvästä kamaripopista äkkiväärän indie-draaman. Skitsofreenisetkin käänteet sallivat teemojen kasvaa täyteen mittaansa, ja Lightspeed Champion imee charminsa edelleen kieli poskessa esitetystä kabareesta vailla punaista lankaa.